Saari on ykkösluokan lepakkoalue

Ensimmäisen suomalaisen väitöskirjan lepakoista sitten vuoden 1965 laatinut Terhi Wermundson oli toinen Vartiosaaren lepakkokartoituksen tekijöistä.

Parin viikon päästä niitä taas näkee yötaivasta ja lahdelmien pintaa vasten, yön nahkasiipiä, lepakoita. Niitä voi odottaa havaitsevansa saaressa ainakin viittä lajia, jos kohta maallikkolle keskiyön läpsyttelijät ovat helposti yhtä ja samaa sorttia. Helsingin ja Suomen yleisin lepakkolaji on pohjanlepakko. Ne ilmaantuvat samoihin paikkoihin - metsänaukkoihin ja puutarhoihin - aina samaan aikaan, melkein kellomaisella tarkkuudella, ja kiertävät katsojaa hypnotisoivaa saalistusrinkiään 5-10 metrin korkeudella.

Vartiosaari on Ympäristökeskuksen julkaisun 3/2004 Helsingin lepakkolajisto ja tärkeät lepakkoalueet vuonna 2003 mukaan Helsingin tärkeimpiä lepakkoalueita (http://www.hel.fi/wps/wcm/connect/59bbfb804a174a5eaca5ec3d8d1d4668/julkaisu03_04.pdf?MOD=AJPERES).

Vartiosaaren luokitus on I eli "arvokas lepakkoalue". Tämä on asia, joka ilahduttaa luontoharrastajaa, mutta jonka täytyy kiinnostaa lain mukaan myös kaavoittajaa - parhaillaan jo saarta silmäilevää. Kaikkia Suomen lepakkolajeja suojaa EU:n luontodirektiivi (liite IV) ja muut kansainväliset sopimukset (Bonnin konventio 1979, 1985 sekä Eurobats 1991) sekä luonnonsuojelulaki (§ 49). Lepakoiden lisääntymis-, levähdys- ja säännöllisten ruokailupaikkojen hävittäminen tai heikentäminen on kielletty.

Seuraava kappale on suoraa lainausta selvityksestä ja kiteyttää Vartiosaaressa tehdyn lepakkokartoituksen tulokset:

ALUE: Vartiosaari
TUNNUS: 23/03
SIJAINTI: Alue käsittää koko Vartiosaaren.
LUOKKA: I
LAJIT: Pohjanlepakko, vesisiippa, viiksisiipat, korvayökkö
KUVAUS: Alue on metsäinen saari, jossa on vanhoja puutaloja, pihapiirejä ja
niittyjä. Rannoilla on suojaisia lahtia. Alueella on todennäköisesti useita kolonioita. Karuimpia alueita lukuun ottamatta lepakot käyttävät koko saarta.
LISÄTIEDOT: Alueelle pääsee vain vesitse, joten paikka on rauhallinen. Se on myös maaseutumainen. Uhkatekijöitä ovat metsänhoito ja metsänhakkuut. Rantapuusto tulisi säästää. Sisäosien metsissä ei tulisi suorittaa laajoja avohakkuita, vaan metsäsaarekkeiden välillä tulisi olla puustoa, joka toimii lepakoiden lentoreitin kiintopisteinä. Niiden rakennusten, joiden ympärillä on tehty havaintoja lepakoista, korjaamisessa tulisi olla varovainen. Todennäköisesti lepakkokolonioita on useissa rakennuksissa. Alueen pohjanlepakot lentävät helposti muille lähistöllä sijaitseville lepakkopaikoille. Vesisiipat seuraavat rantoja ja pääsevät näin helposti paikasta toiseen. Korvayököt ovat todennäköisesti paikallisia, sillä saaressa on niille runsaasti kuusikoita ja pihapiirejä. Viiksisiipat saattavat mennä Ramsinsalmen yli kohti Vuosaarta. Viiksisiipat karttavat valoa, joten viiksisiippa-alueita ei tulisi tarpeettomasti valaista.


Lepakoiden mahdollisia talvehtimispaikkoja olisi hyvä vaalia. Tämä sortunut maakellari lienee käynyt jo liian kylmäksi. Eniten lepakot suosivat talvehtimispaikkoina luonnonkivipintaisia koloja; saaressa näitä on muun muassa Tonttukirkon louhikkoalueella ja vanhassa kivilouhoksessa. Siinä missä talviolosuhteiden tulee olla jääkaappimaisia, suosivat lepakot kesällä nukkumispaikkavalinnoissaan saunamaisia olosuhteita, joita voi löytää talojen ullakoilta auringossa kuumenevan katon alta.

Kelirikon näkymiä

Reposalmesta, jossa sijaitsee saarelaisten pääylityspaikka, jää lähtevät aikaisemmin kuin saaren pohjoispuolelta. Siellä veneiltiin jo 20.4.

Jäiden mahdin murtuminen ja veneilykauden aloittaminen tapahtui Vartiosaaressa kovan pakkkastalven jäljiltä viikolla 16 eli selvästi huhtikuun puolivälin jälkeen. Kelirikon hetkille osunut pysyvästi lämmin säätyyppi sai aikaan sen, ettei liikkumista rajoittavaa joko-tai-vaihetta täytynyt kauaa kärsiä, vaan jään vahvuus heikkeni nopean suoraviivaisesti ja väylien avaaminen onnistui melkein kuin voita leikaten. Täydellistä saarrosta ei ollut periaatteessa päivääkään, joskin viimeisenä kävelyvuorokautena tarvittiin jo työnnettävää kelirikkojollaa jalan mennessä paikoin läpi.


Jatasalmen rännin avaamista 22.4. Jokakeväinen huvi on keikuttaa joukolla venettä; se auttaa etenemisessä ja väylän aukenemisessa. Vahva venäläisvalmisteinen paatti on tässä hommassa poikaa.


Tällä jäällä vielä käveltiin alle vuorokausi kuvan ottamishetkeä ennen. Se tuntuu pääsiäisen henkeen sopivalta ihmeeltä.


Ramsinsalmen laajentunut sula ja mustaa höttöjäätä saaren eteläpuolella (22.4.) Se tuskin kantaa enää kettuakaan. Ketuista onkin todistettu, että ne osaavat poistua saarista viimeisenä yönä kun jää kantaa. Vartiosaaren kaltainen iso saari pystyy kuitenkin elättämään kettukannan - nekin kirmailevat jo kevättä.

Psykologisella tasolla veden vapautuminen menneen talven jääpeitteestä on vahva ja konkreettinen uudistumisen ja muodonmuutoksen symboli. Se vetää vertoja perhosen kuoriutumiselle kotelostaan ja verson ilmaantumiselle mustasta maasta. Sitä todistava ja siihen osallistuva ihminen ei jää paitsi keväästä itsessään. Erityinen on myös oivallus siitä, että talven eristyksen jälkeen etäisinkin maailman rannoista - oli se sitten trooppinen tai arktinen tai jotain siltä väliltä - on saman veden äärellä.

Kevään läpimurto

Huhtikuussa lumi säilyy pitkään metsässä, mutta kuningas Talven viitta on jo nuhjuinen ja reikäinen. Painunut hanki on täynnä vanhoja havunneulasia ja talvimyrskyjen repimiä oksia, ja se hupenee miltei silmissä.

Kevään toistaiseksi lämpimin päivä nostatti elohopean 7-8 asteeseen ja innosti havaintopartiomme katsastamaan Vartiosaaren kevään etenemistä. Huomiota herättävää oli se, kuinka eri todellisuutta auringon ylenpalttisuutta nauttiva eteläpuoli eli verrattuna syvien varjojen pohjoissivuun. Kun toisaalla maassa oli runsaasti laajoja lumettomia laikkuja, joissa ensimmäiset vihreät versot hapuilivat valoon, oli toisaalla saappaiden varret koetuksella syvän lumivaipan pitäessä yhä vallassaan kuusikkokomeroita ja louhikkorinteitä.

Linnut olivat silti tasapuolisia ja soivat melodisia suosionosoituksiaan saaren jokaiselle kolkalle. Jopa kevään ensimmäiset peipon riemusarjat soivat pakahduttavan kirkkaassa metsässä, väittäen optimistisesti kesää jo pääsiäiseksi. Toisinaan kahahti iso lintu lentoon metsän siimeksestä; joskus pitkä nokka paljasti pakenijan lehtokurpaksi, toisinaan kyseessä oli kyyhkypari tai palokärki, jota voi Vartiosaaren tunnuslinnuksikin kutsua.

Seuraavassa muutamia havaintoja ja tunnelmia kuvallisessa muodossa.


Ruovikon laidan rentukka ei ole aikaillut esiintuloaan, vaikka lumi on väistynyt vain pari päivää aiemmin.


Mesiangervo on liittymässä rentukan seuraan. Kasvun kilpailussa ei vitkastelijoille juuri jaeta lohdutuspalkintoja.


Muurahaiset liukastelevat hieman tottumattomina lumella. Eivät nekään silti enää maan alla viihdy, pilkkopimeässä talvehtimiskellarissaan.


Pesässä käy kuhina, joka tuottaa lämpöä auringon lisäksi.


Näsiä on varhaisia lehtokukkijoita, mutta ei sentään vielä kukassa.


Mitään muuta kuukautta ei luonnehdi niin kova ja paljastava valo kuin huhtikuuta. Salaperäisimmätkin sopet ovat hetken aikaa kirkkaan näkyviä.


Pyökki Sunnanvikin kartanon puistossa ei ole päästänyt kaikista lehdistään; tyypillinen käyttäytymismalli eteläisimmille vieraille, joille talvemme aikaisuus ja ankaruus tulee aina jonkinlaisena yllätyksenä.


Rantaruttojuuren kukinto-osa paisuu jo hyvää vauhtia.


Rantaruttojuuren versoja ja jänönpapana - eräänlainen pääsiäiskuvaelma.


Mahlan kohoamisen voi melkein kuulla kevääseen heräävässä koivikossa.


Ilouutinen tallilta: luonto- ja eläintalliyhdistyksen uudet vuohet Pöpö ja Taavi ovat saapuneet (tässä ensimmäisiä tuntejaan saaressa). Vartiosaaren pitkäaikainen vuohikaksikko Rauha ja Unelma hajosi talvella kun Unelma kuoli. Nyt Rauhan ei tarvitse enää olla yksin.


Lunta on niin paljon, että paikoin on muodostumassa syviä tulva-altaita niin kuin tässä saaren keskuslaaksossa.


Saareen kuljetaan yhä jäitse (kuva Reposalmesta), mutta parissa viikossa on aalto oleva vapaa jäisestä tyrmästään.

Naapurisaaressa: Vasikkaluoto

Mustarastaan huilu soi jo illassa ja päivä on kiepsahtanut yötä pidemmäksi. Talven viimeisiä hiihtokelejä viedään - ja hyvä niin. Yksi lähitutkimusretki piti kuitenkin suksin vielä tehdä ja se suuntautui Vartiosaaren pohjoispuoliseen lähinaapuriin Vasikkaluotoon. Epävirallisesti myös nimellä Konekari - se oli aikoinaan Kone Oy:n virkistyspaikka ja sitten Helsingin Sotainvalidien lomapaikka - tunnettu muutaman hehtaarin saari on vain kivenheiton päässä Tervaluodosta, joka on puolestaan maahankohoamisen vuoksi käveltävässä yhteydessä Vartiosaareen.

Pian saari näkee uuden aktiviteetin aallon, sillä Malmin Seudun Partiolaiset on saanut sovittua sen vuokraamisesta käyttöönsä. Eräs partiolaisten visioista on perustaa Partiosaari Oy ja järjestää Vasikkaluodon käyttö siirtolapuutarhan malliseksi, mutta ensisijaisesti partiolaisille suunnattuna. Partiolaiset aloittavat Vasikkasaarella parin kesän koeluontoisella vuokrasopimuksella. Saarelle on myös suunniteltu uusien kesämajojen rakentamista. Hiljattain on kuitenkin päätetty, ettei Helsingissä saa rakentaa tulvariskin vuoksi alle kolme metriä merenpinnasta sijaitseville paikoille, mikä rajaa pois huomattavan osan Vasikkasaaren rakennuspotentiasta.

Lopputalven tunnelma Vasikkasaaressa oli terapeuttisen unelias ja tyylikkäästi nostalginen. Seuraavassa kuvia eräistä saaren rakennuksista ja pari näkymää Vartiosaarenkin suuntaan.


Vasikkasaaren päärakennus nähtynä Tervaluodon suunnasta, jossa on kapea ruovikkoinen salmi.


Tätä rakennusta näyttäisi käytetyn aika ajoin myös talvella.


Keinut kuuluvat kesään.


Sympaattisen vaatimaton saunamökki linnuntietä noin kahden kilometrin päässä Itäkeskuksen kauppakeskuksen hektisiltä shoppailubulevardeilta.


Rinteeseen tehdyssä rakennuksessa näyttäisi olevan vanhempi hirsinen osa.


Päärakennuksen länsisiipi on toiminut ruokalana ja tanssipaikkana.


Vanha kunnon tölli.


Vartiosaaren pohjoisrannikkoa Vasikkaluodon suunnasta.

Suksija, tiedä sulat

Mikäs Vartiosaarta on lähestyessä, kun valkeana hohtava Viikinkikallio osoittaa jo pitkälle oikean suunnan.

Hiihtäjät ovat kansoittaneet kevättalven jäät Vartiosaaren ympärillä. Kunnon pakkastalvena lähijäät ovat kaiken kaikkiaan luotettavat. Virtauksien vuoksi saaren liepeillä on kuitenkin kaksi kohtaa, joissa jääpeitteeseen ei ole luottamista tai jotka jopa pysyvät sulina. Esittelemme ne alla.


Vartiosaaren itäpuolella Ramsinniemen suuntaan on Ramsinsalmi, jonka suulla on virtapaikka. Tänä talvena se on pysynyt auki.


Koko Ramsinsalmi ei ole pakkastalvina vaarallinen, vaan nimenomaan sen suuosa ja lähempänä Ramsinniemen rantaa. Kuvassa näkyvät väylätolpat toimivat muistisääntönä: niiden liepeillä vain rantoja myöten ja mieluummin Vartiosaaren puolelta.


Toinen vaaranpaikka on saaren luoteisnurkalla Jatasalmen kaikkein kapeimmassa kohdassa, jossa salmen leveys on tuskin 20 metriä. Tässä käy kova virtaus. Latu kiertää sulan kulkemalla vasemmalla näkyvän Trissanin mökin pihan halki. Oikeanpuoleinen ranta on tammisalolaisen rivitalon tonttia.


Jatasalmen kapeikon sula lähempää nähtynä. Tässäkin muistisääntönä pätevät väyläkepit: niiden lähelle ei ole menemistä, vaikka kohta onkin välillä jäässä.


Edellä esiteltyjä sulia lukuunottamatta jää Vartiosaaren ympärillä on kestänyt tänä talvena ajoneuvotkin. Tässä kaartaa jäätie saareen lähellä Sunnanvikin kartanon saunaa.


Historiallisena kuriositeettina saimme taiteilija Jussi Kiveltä 1950-luvun poliisien koulutusoppaasta kopioidut sivut, joissa on käytetty Vartiosaarta hukkumistapauksessa laadittavan tutkimusraportin esimerkkipaikkana.


Putkiasentaja Joonas Pynnön kalmo on päätynyt "Vådön saaren eteläkärjeen". Tapaus on ilmeisesti kuvitteellinen, mutta voisi olla tietysti totta.

Vilkkaasta vesilllä ja jäillä liikkumisesta huolimatta Vartiosaaren ympäristöstä ei ole viime vuosilta hukkumistapauksia. Olkoon näin myös jatkossa.

Tammessa on aina vähintään yksi lehti

Nuori vartiosaarelainen tammi - ja se pakollinen talven lehti.

Vartiosaaren metsistä tammia löytää sieltä täältä pieninä taimina tai nuorina puina. Yksinäisinä mustikkatyypin sekametsässä kasvaessaan ne tuntuvat olevan vieraassa biotoopissa, sinnittelevän liian karulla kasvupaikalla saadakseen hyvät eväät elämään. Selitys outoon sijoittumiseen on orava sekä närhi, jotka molemmat jemmaavat terhoja mättäisiin - eivätkä tietenkään usein muista niitä enää syödä.

Tammen tunnistaa talvellakin, sillä siinä on aina vähintään yksi lehti jäljellä. Näin sanoo balttilainen legenda, mikä tuntuu tältä osin melkoisen paikkansa pitävältä. Itse tarina menee kokonaisuudessaan näin:

Paholainen mankui Jumalalta sieluja. Kyllästyttyään kuuntelemaan vihtahousun ruinausta, Jumala lupasi Paholaiselle kaikkien niiden ihmisten sielut, jotka kuolisivat tammen ollessa lehdetön. Tämä oli enemmän kuin Paholainen olisi osannut odottaa ja hän lähti riemuissaan pois. Tuli syksy ja Paholainen vartoi malttamattomana tammien pudottavan lehtensä. Mutta yksikään tammi ei pudottanut aivan kaikkia lehtiään. Paholainen tajusi tulleensa petetyksi, jälleen kerran. Raivostuneena hän riipi tammen lehtiä, minkä vuoksi lehtien muoto on edelleen sahalaitainen.


Tammi (Quercus robur) on Suomen luonnonvaraisten jalopuiden vaativin aatelinen.

Kaikki Suomen metsät kuuluuvat havumetsävyöhykkeeseen eli taigaan lukuun ottamatta kahta poikkeusaluetta; nämä ovat keski-eurooppalaisen lehtimetsätyyppin ja taigan vaihettumismuoto eli hemiboreaalinen vyöhyke, jota kutsutaan meillä nimellä tammivyöhyke - sekä toisessa ääripäässä tunturi-Lapin tunturikoivikkovyöhyke. Tammivyöhyke on leveimmilläänkin vain noin 30 kilometriä kapea kaistale, joka ulottuu Ahvenanmaalta Lounais-Suomen kautta Uudellemaalle päättyen pääkaupunkiseudun nurkille.

Helsingin seudun komein säästynyt tammimetsä on Vantaan Tammistonmäellä. Kaiken kaikkiaan Suomen tammistot ovat kärsineet paljon ihmistoiminnoista, sillä tammelle parhaat eli rehevimmät kasvupaikat on jo varhain raivattu viljelyksille ja haluttua laivanrakennuspuuta kasvavina tammistot on säännöllisesti kaadettu - joskus myös sabotaasitarkoituksessa vieraiden sotajoukkojen toimesta. Ilmaston lämpeneminen tullee hyödyttämään tammea. Jääkauden jälkeisellä lämpökaudella 7000 vuotta sitten tammi kasvoi jopa Oulun korkeudella.

On melko mahdoton sanoa, onko tammi Vartiosaaressa luonnonvarainen vai aikoinaan puutarhoihin tuotu. Se tiedetään, että hienoimmat saaren tammista kasvavat Sunnanvikin kartanon villiintyneessä puistossa. Lisäksi saaressa on torppa, joka tuntuu olevan erottamattomassa liitossa kahden hyvin lähellä etuseinäänsä kasvavan iäkkään tammen kanssa.

Taas pilkahtaa

Keskipäivän varjot ovat pitkät, mutta mitäs pienistä. Vielä kun löytäisi aurinkolasit kesäjemmasta.

Vaikka talvi etenee jo pitkällä, ovat Suomenlahti ja eteläisempi Itämeri sinnitelleet rannikkoalueita lukuunottamatta jäävapaina. Kostean ilmamassan läheisyydestä on seurannut se, että etelärannikon ja siinä sivussa Helsingin sää on ollut jatkuvasti pöpperöinen. Välillä pohjoisen henkäys kuitenkin lakaisee tiehensä matalalla laahaavat merisavut, ja paljastuu kirkkaus, jonka ihminen oli melkein jo unohtanut.

Näissä kuvissa katsomme tammikuun aurinkoa Vartiosaaressa. Päivä on edelleen vain runsaan seitsemän tunnin mittainen, mutta keskipäivän aurinko lämmittää kasvoja - eikä se ole epätoivoista itsepsyykkausta, vaan elohopeankin todistama seikka. Tammikuu on vuoden kuukausista muuttumattomin ja hiljaisin. Luonnonkulussa ei näytä tapahtuvan mitään kehitystä, päivän venyminenkin on vasta aavistus harmaavoittoisessa valjuudessa. Loppuvuoden sosiaalisesti vilkas juhlakausi on vaihtunut yhdestä iskusta eleettömään autiuteen, koruttomaan talvenpuurtamiseen, joka voi olla kokijasta riippuen melankolisen pitkäpiimäistä tai rauhoittavan avaraa. Jokainen tervehtii kuitenkin aurinkoista päivää, sillä se on konkreettisin muistutus kevään lähestymisestä.


Aurinkoinen metsä talvella huokuu puhtautta ja selkeyttä, joka tuo raikkauden kokijan mieleenkin. Tämän ovat maininneet meditaatiomestaritkin.


Luminen luonto oli muun muassa Akseli Gallen-Kallelan suuri innoittaja.


Viikinkikallio on päässyt moniin kuviin. Se on ohittamaton, no can do.