Taas pilkahtaa

Keskipäivän varjot ovat pitkät, mutta mitäs pienistä. Vielä kun löytäisi aurinkolasit kesäjemmasta.

Vaikka talvi etenee jo pitkällä, ovat Suomenlahti ja eteläisempi Itämeri sinnitelleet rannikkoalueita lukuunottamatta jäävapaina. Kostean ilmamassan läheisyydestä on seurannut se, että etelärannikon ja siinä sivussa Helsingin sää on ollut jatkuvasti pöpperöinen. Välillä pohjoisen henkäys kuitenkin lakaisee tiehensä matalalla laahaavat merisavut, ja paljastuu kirkkaus, jonka ihminen oli melkein jo unohtanut.

Näissä kuvissa katsomme tammikuun aurinkoa Vartiosaaressa. Päivä on edelleen vain runsaan seitsemän tunnin mittainen, mutta keskipäivän aurinko lämmittää kasvoja - eikä se ole epätoivoista itsepsyykkausta, vaan elohopeankin todistama seikka. Tammikuu on vuoden kuukausista muuttumattomin ja hiljaisin. Luonnonkulussa ei näytä tapahtuvan mitään kehitystä, päivän venyminenkin on vasta aavistus harmaavoittoisessa valjuudessa. Loppuvuoden sosiaalisesti vilkas juhlakausi on vaihtunut yhdestä iskusta eleettömään autiuteen, koruttomaan talvenpuurtamiseen, joka voi olla kokijasta riippuen melankolisen pitkäpiimäistä tai rauhoittavan avaraa. Jokainen tervehtii kuitenkin aurinkoista päivää, sillä se on konkreettisin muistutus kevään lähestymisestä.


Aurinkoinen metsä talvella huokuu puhtautta ja selkeyttä, joka tuo raikkauden kokijan mieleenkin. Tämän ovat maininneet meditaatiomestaritkin.


Luminen luonto oli muun muassa Akseli Gallen-Kallelan suuri innoittaja.


Viikinkikallio on päässyt moniin kuviin. Se on ohittamaton, no can do.

Valkoinen hyöky

Vartiosaari nähtynä Tammisalon rannalta. Jäälle kertyneeseen puolimetriseen umpihankeen ei ole polkua syntynyt, sillä viima on tasoittanut nopeasti jäljet.

Helsinki joutui kaaokseen, kun lunta tuprutti jo näin varhaisessa vaiheessa talvea yli 50 senttiä. Vastaavaa on koettu vuosina 1965 ja 1937, mutta vuoden 1915 ennätyslumista vielä hiipuu. Yhteiskunnan koneisto yritti väkisin pyöriä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, mutta eihän se onnistunut. Raitiovaunut tippuivat kiskoilta, junia ei näkynyt eikä kuulunut, autoilijat seisoivat sutivissa sumpuissa, pyöräilijät taluttivat kinoksissa, metrokin vitkasteli. Kaikki myöhästyivät kaikkialta. Hesarin yleisönosastoilla jo vinkattiin kanadalaisesta mallista, jossa lumimyräkän jälkeen kaupunki on suosiolla kiinni seuraavan päivän: hälytysajoa, siivouskalustoa ja vastaavaa elintärkeää lukuunottamatta kaikki tapahtumat, toimet ja kokoontumiset katsotaan peruutetuiksi ja väki lähtee liikenteeseen vasta välipäivän jälkeen kaupungin ollessa edes auttavasti aurattu. Tätä käytäntöä voisi lämpimästi suositella. Siinä on alkuperäiskansojen viisautta, perillä oloa perusasioista.


Lumiset puut ilahduttavat silmää mutta myös korvaa: mantereen jyminä vaimenee kummasti paksulumiseen aikaan.

Vielä 2000-luvun alkupuolella Vartiosaaren talonmies-Sinikan poika aurasi traktorilla saaren päätiet. Nyt tällaista luksusta ei enää ole, mutta väki polkee polkunsa sisukkaasti. Silloin usko alkaa olla koetuksella, kun polkua ei synny jatkuvan viiman ja tuprulumen vuoksi, kuten ensimmäisessä kuvatekstissä mainitaan. Sota-ajan kaukopartiossa latua avaavalle hiihtäjälle annettiin "leijonan mielen ja härän voimat" laukaisevaa Pervitinia, "höökipilleri", mutta saarelaiset saavat pärjätä ilman tällaista, hammasta purren ja välillä toki jupisten. Saaren pohjoispuoliselle ylityspaikalle yritettiin muutama päivä sitten tampata moottorikelkalla polunpohja, mutta kelkka ei päässyt lähellekään kohdetta kun oli jo juuttunut syvään pehmeään lumeen.

Tavallinen saarelainen lapioi pihalleen hermoverkoston, jossa on polut esimeriksi seuraaviin toiminnallisiin pisteisiin: kaivo, huussi, tunkio, polttopuuvarasto ja lintujenruokintapaikka. Näihin ei ole käytännöllistä kahlata lumessa. Joutolunta kun riittää, niin sitä voi lapioida myös talon seinustoille, jossa se muodostaa hyvän lämpöeristeen - koeteltu vanhan kansan konsti. Seuraavaksi täytyy alkaa tähyillä piharakennusten ja -rakennelmien kattoja, jotka notkuvat jo näin varhaisessa vaiheessa talvea hirmuiseksi käyneen lumikuorman alla. Asuinrakennustenkin katoilta lunta olisi hyvä pudottaa - mutta jos vaikuttaa siltä, että holahtaa luultavasti itse mukana, niin parempi luottaa vanhan rakennuksen hartioihin. Saaren talot ovat joka tapauksessa kaikki ajalta ennen tasakattovillitystä, joten painovoima pudottelee valkokiloja ensimmäisen suojakelin myötä.

Lumikengät ja metsäsukset on toki keksitty, mutta joka tapauksessa runsas lumi rajoittaa ihmisen kulkumahdollisuuksia siellä missä koneellinen kalusto on vain etäinen häiriöääni. Se voi tuntua ahdistavalta, mutta myös rauhoittavalta. Lapsikin tykkää - salaa - saamistaan rajoista. Sitä paitsi sadan päivän päästä koittaa kevät.


Vinttikamari pehmeissä ja lämmittävissä vällyissä.

Kiitämistä jäällä

Kaamosaurinko painuu aikaisin mailleen, mutta auringonlaskuun kiitämisessä on silti aina tunnelmaa.

Surf pop -kaksikko Jan & Dean lauloi 1964 innostuneena uudesta lajista nimeltä Sidewalk Surfin, jalkakäytäväsurffaus. No, siinä oli tietysti kyse rullalautailusta - ja Kaliforniasta. Samanlaisen innostuksen voi kokea arktisilla jäälakeuksilla hän joka kokeilee ensimmäisen kerran retkiluistimia. Tavallisiin hokkareihin (joihin monella liittyy sitä paitsi koulun urheilutuntien trauma) verrattuna ne nimittäin saavat luonnonjäällä luistelun tuntumaan suorastaan kutsuvalta touhulta. Röpelöt ylittyvät ongelmitta, ja koska teriin kiinnitetään omat mielikengät, on päästy tavallisten luistimien kivikovasta ja kylmästä tuntumasta.

Luistelija tuntuu kiitävän vaivattomasti, ja jos pieninkin myötätuuli rientää avuksi, voi kokemusta alkaa verrata matalalentoon. Siinä on lumoa. Ei ihme, että retkiluistelijat ovat usein malttamattomia ja syöksähtävät vaarallisen tuoreillekin jäille. Vartiosaari-Seuran puheenjohtaja pelasti jo yhden tänä talvena avannosta. Kokenut luistelija oli jo henkisesti luovuttanut ja valmistautunut kuolemaan, kun apu kiisi paikalle polkupyörällä jäätä pitkin.


Vartiokylänlahti on täysjäässä ja retki voi alkaa.


Jää tarjoaa vaihtuvia visuaalisia elämyksiä. Tässä se on kuin täynnä pumpulipalloja.


Vartiosaaren eteläpuolella odottaa jäälakeus kiitäjää.

Retkiluistelu on puhdasverinen hetkeen tarttujan laji. Tilanne jossa meri on turvallisesti jäässä mutta lumeton on melko harvinainen. Päivä pari jahkailua ja jaarittelua - ja tilaisuus voi olla lopputalveksi mennyttä.

Levon maa kutsuu - hiljaa kuin kuiskaten

Pyry teki kalliolle muodostelmansa, johon jänis jätti jälkensä. Taustalla ulompi saaristo, jossa vallitsee tällä hetkellä käytännössä erämaa.

Poikkeuksellisen raju pakkasjakso jäädytti saaren pohjoispuoliset salmet sellaisella puhdilla, että kesti vain runsaat kaksi vuorokautta täysin avonaisesta vedestä käveltävään jäähän (tähän tosin vaikuttivat myös onnekkaat tuuliolot). Nyt saareen voi jo hyvin saapua jäitse. Selkein ja varmin reitti on Vartiosaaren Laajasalon puoleiselle sivulla Reposalmessa (Reposalmentien päässä), jossa on saarelaisten pääylityspaikka ja myös jäälle asetetut kävelylaverit.

Marras- ja joulukuut ovat saaren elämässä kaikkein hiljaisinta jaksoa. Sama pätee toki kaikkiin ulkoilualueisiin; ne hiljenevät lyhyinä ja hämärinä kaamospäivinä, jolloin ihminen sitä paitsi usein on loppuvuoden jouluun huipentuvan kiirerumbansa pyörteissä. Saaressa yleensä myös syysmyrskyt ja kelirikkovaikeudet ovat suurimmillaan juuri tähän aikaan vuotta, ja vuorovene on lopettanut kautensa ja huviveneilijät kaikonneet.

Tavallisesti mantereen ulkoilijat saapuvat saareen tammikuussa pienissä määrin ja helmi-maaliskuussa tihenevin joukoin, jotka huipentuvat aurinkoisina viikonloppuina suuriksi vaelluksiksi. Mutta tänä talvena - sikäli kuin talvi pitää otteensa - ei ole tarvis odottaa uutta vuotta ja laskaisaikaa kokeakseen helsinkiläistä saaristoluontoa. Saaren lumisten metsien suojassa vallitsee parhaimmillaan hyvin erityinen tunnelma, vuodenkierron rytmin luontainen suvanto, hiljainen ja odottava hetki, levon maa. Jos sellaiseen tuntee vetoa, kannattaa sen luokse hipisä - olla sen kanssa itsekin myhäilevän verkkainen, kuten pohjoisen nisäkkään nyt kuuluukin.

Kohden kelirikkoa ja talvea

Kuten toisinaan käy, iski talvi tänä vuonna yllättäen ja kertarysäyksellä etelärannikon pitkän syksyn jälkeen. Lämpötila on ollut useita päiviä pakkasen puolella, lunta on tupruttanut ja elohopean ennustetaan entisestään laskevan. Saarelaisille se tietää kelirikkoa, tuota jokavuotista ajanjaksoa, jolloin kulkeminen asettaa erityishaasteita, selviytymisvietti tuo ihmiset luontaiseen yhteyteen ja luonnon asettamat rajoitukset on pakko hyväksyä.

Tässä kuvakavalkaadissa katsomme tämänpäiväisiä näkymiä kelirikon aatosta. Sen perässä annamme linkin, jota kautta voi lukea vartiosaarelaisen kelirikkoraportin viime talvelta.


Aamun sininen valo ja lumipyry, jossa näkyvyys on alle kilometrin.


Ruovikkoa Vartiosaaren Tervaluodon ja Vasikkaluodon välissä.


Jatkuvasti noin 12 m/s puhaltava koillistuuli pitää meren auki, vaikka pakkanen haluaisi pakottaa sen jäähän.


Osa veneistä on jo nostettu pois odotetun jäätymisen tieltä, osaa vielä tarvitaan.


Martaan minimalistinen kauneus muuttuu pian postikorttimaiseksi lumisuudeksi.

Ja sitten lupaamamme linkki:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2009/12/jaan-ymparoimana-meren-jaatyminen-ja.html

Lisäohjelmamme ei lopu vielä tähän. Tietoisesti vuodenkierrolle kiusoitellen ja valaaksemme toivoa lämpimän auringon odottamiseen esittelemme tässä kevään kelirikkokuvia. Eli näin jäistä päästiin huhtikuussa 2010 Vartiosaaren ja Tammisalon välisessä Jatasalmessa.


Tässä kulkeminen käy vielä jään yli kävellen, mutta kevätaurinko helottaa ja työnnettävä kelirikkojollakin on jo tuotu jäälle.


Halutun väylän kohta on tuhkattu rannasta rantaan, jotta aurinko auttaisi sulatuksessa vieläkin paremmin. Iso metallivene heijastuu sulamisvedestä. Se on pudotettu jäälle, jota on myös heikennetty kairaamalla reikiä. Veneen tehtävä on avata ränni. H-hetken valinta on tarkka juttu; liian aikaisin väylän avaus on melko toivotonta jään ollessa vielä liian vahvaa - ja toisaalta liian myöhäiseen ei voi odottaa, koska jäällä kävely (varsinkin salmen keskiosissa) on käymässä turvattomaksi.


Viime kevään erikoisuus oli valtavan lumimäärän jäljiltä jäähän jäänyt talvisen polunpaikan tallautumiskannas, jota pitkin oli pitkään turvallista kulkea. Kymmenisen senttiä ympäristöään korkeampana se mahdollisti myös kuivin jaloin kävelyn jään pinnan lainehtiessa aika ajoin sulamisvesistä.


Kauempaa katsottuna kannas näytti valkealta narulta, mikä toi sille nimen "elämänlanka".


Arpa on heitetty ja on lähdetty joukolla jäätä särkemään. Kuten tavallista, ensiyrittämällä ei päästy aivan toiseen rantaan asti, mutta pitkälle kuitenkin. Loppumatka piti loikkia lankuilla. Viime keväänä joku saarelaisten tavoista tietämätön huolestunut kansalainen soitti pelastuslaitokselle, kun näki yksinäisen veneen railon päässä. Railoon hyppäsi pintapelastaja ja helikopteri sekä sammakkomies olivat jo matkalla, kunnes joku keksi soittaa veneen omistajalle, joka vastasi asiointireissultaan kaupungilta...


On suuri tunne, kun jää antaa periksi pitkän talven jälkeen.


Juuri avatussa rännissä on valtavia jäälauttoja, joiden perkaaminen on oma hommansa. Tämä käy työntämällä lautat keksillä jääkannen alle.


Viimeisetkin metrit ovat antaneet periksi lämpimänä iltapäivänä ja ensimmäinen vene on saavuttanut Tammisalon puoleisen laiturin.

Elementtien saari

Näkymä Viikinkikalliolta lokakuun lopussa. Mitä elementtejä vaistoat hetkestä?

Kaupungistunut ja ammattikuvaltaan tietoteknistynyt ihminen viettää yhä suuremman osan ajastaan istuen näyttöpäätteen äärellä. Niinhän tämäkin teksti on laadittu; silmät sirrillään, takalisto puutuneena ja vain näpit liikkuen. Pentti Linkola ei ole enää ainoita ajattelijoita, joiden näkemyksen mukaan ihmiselle, siis laajalle osalle kansaa, tekisi hyvää palata "oikeisiin" ulkotöihin. Äkillinen rakennemuutos ei näytä tämän hetkisessä todellisuudessa realistiselta, mutta lukija tunnistanee kaipuun kehollis-henkiseen kokonaisvaltaisuuteen, jota pelkät sisätilat ja teknologia eivät kykene tarjoamaan.

Mistä siinä on syvemmin ottaen kyse?

Erään vastauksen tarjoaa tiibetinbuddhalaisuuteen toistatuhatta vuotta sitten sulautettu alkujaan shamanistinen Bön-traditio. Siinä annetaan suuri merkitys elementeille, joita ovat ne tutut neljä - maa, vesi, tuli ja ilma - ja kaupan päälle viides, tila eli avaruus, jossa kaikki edellä mainitut ilmenevät. Bön-opetusten mukaan nämä elementit ovat olemassa paitsi ulkoisessa maailmassa, myös ihmisessä itsessään. Maaelementtiä edustavat esimerkiksi kehon lihakset ja muu kudos, vettä kehon nesteet, tulta ruumiinlämpö ja ruoansulatus, ilmaa kehon ontelot ja hengitys sekä avaruutta mielen perusluonto: tietoisuus, joka on kaikkien ajatusten, tunteiden ja tuntemusten takana. Muillakin elementeillä on vastaavuutensa mielen tasolla, tiedämmehän esimerkiksi, millaista on "tulistua" jostain - tai kun joku on "jalat maassa" tai "tuulispäänä".


Tätä televisiota ihminen ei väsy koskaan tuijottamaan.

Monet Vartiosaaressa vierailevat kertovat olonsa kohentuneen käynnin johdosta. Tähän voi olla tietysti selityksenä jossain saatu hyvä pulla. Todennäköisemmin miellyttäväksi koetussa olossa on kuitenkin kyse jostain perustavammasta, ja tässä yhteydessä voimme nähdä asia nimenomaan elementtien valossa. Kun ihminen on yhteydessä ulkoisessa ilmeneviin elementteihin, vaikuttaa se myös vastaaviin elementteihin hänen sisällään, voimistaen ja tasapainottaen niitä. Verrattuna muuhun Helsinkiin, Vartiosaaressa on hyvin luontevaa olla yhteydessä kaikkiin viiteen elementtiin, varsinkin jos oleiluun liittyy toiminnallisia puolia.

Maa tuoksuu ja tuntuu kaikkialla, ja sitä voi myöriä vaikka kasvipalstalla tai sienimetsällä. Veden läsnäolo on ilmeinen saaren ollessa ympäröity sillä, mutta kuvaan voi vielä kuulua kaivoveden nosto ja sen juominen. Tulta tarjoaa aurinko, mutta myös nuotiolle istuminen tai verkkaan pesässään rapsahteleva ja humiseva puulämmitys. Ilmaa riittää merituulen myötä ja se on raikasta, vailla pakokaasuja ja katupölyä. Entä tila, avaruus, tuo bön-buddhalaisten mukaan lopulta tärkein elementti? Paras yhteys siihen löytyy pilvettömästä sinitaivaasta, jota katsotaan avaralta paikalta. Saaressa tällainen paikka on ennen kaikkea vartiomäki, Viikinkikallio, joka epäilemättä on suosituin yksittäinen käyntipaikka Vartiosaaressa.


Moni haluaa työntää sormensa maahan ja avittaa kasvun ihmettä.

Summa summarum: yhteys eri elementteihin on luontaista ja luontevaa ihmiselle, sillä hän on itsekin niistä sataprosenttisesti muodostunut. Ihmisessä ei ole mitään osaa tai ominaisuutta, joka ei ole kytköksissä johonkin viidestä elementistä. Moni osa tai ominaisuus on kooste kahta tai useampaa elementtiä. Kun ihminen on yhteydessä ulkoisessa ilmeneviin elementteihin, vaikuttaa se myös vastaaviin elementteihin sisällä, stimuloiden niitä. Pääsääntöisesti ihminen tuntee spontaania vetoa niitä elementtejä kohtaan, joita erityisesti haluaa itsessään voimistaa. Siksi elementtien kanssa työskennellessä kannattaa unohtaa raskaat ajatusprosessit ja spontaanisti "antaa mennä vain", ollen kuitenkin mahdollisimman tietoisesti läsnä.

Yksi konkreettinen ja tiibetinbuddhalaisuudessa käytetty harjoitus on kuitenkin suositeltavissa. Se on taivaan tuijotus, johon jo viittasimme. Kun antaa katseensa levätä sinitaivaan suunnattomassa avaruudessa, voi tunnistaa oman mielensä perusluonnon, joka on samalla tavalla rajaton ja kirkas. Toisin kuin sinitaivas, se on myös tietoinen, yhtä suurta tietoisuutta. Ajatukset, tunteet ja tuntemukset ovat kuin lintuja tai pilviä, jotka kulkevat mielen sinitaivaan halki. Ne eivät voi tahrata tai tehdä paremmaksi sitä, eivät vaikuttaa siihen mitenkään. Taivas niiden takana on aina kirkas ja rajaton - kuin peili niiden näyttäytyä. Mielen perusluonto on ollut aina täydellinen ja virheetön, se on nyt sitä ja tulee aina olemaan. Tehtävä on havaita se kaiken tilapäisen säpinän takaa ja levätä siinä. Aluksi tämä ehkä onnistuu vain välähdyksittäin, mutta välähdyksien kesto ja vakaus tuppaa lisääntymään harjoituksen myötä. Tiibetinkielessä "meditaatiota" tarkoittava sana merkitsee myös "totuttautumista", ja siitä on juuri kyse: ei minkään uuden keksimisestä tai rakentamisesta, vaan totuttaumisesta siihen, mikä meillä jo on: mielen kirkas luonto. Tässä auttaa ulkoinen taivas.

Luonnossa kotonaan - ideoita ympäristökasvatukseen

Mitä pilkottaa tapionpöydän alla?

Saaressa käy vuosittain tuhansia retkeilijöitä, mutta määrän soisi kasvavan. Alla esimerkkejä siitä kuinka saari soveltuu ympäristökasvatukseen, perheiden yhdessäoloon, koululuokkien ja pienempien kerhojen retkiin. Saari on mitä parhainta lähiluontoa ja varsin luonnontilaisessa muodossa. Maaseutumaista tunnelmaa tuovat vuohet, lampaat sekä puutarhat. Saaressa on myös metsäkirkko ja arkkitehtuurisesti hyvin kiintoisa rakennuskanta, jota voi kokea ja tutkia vaikkapa uskonnon tai kuvaamataidon opiskelun puitteissa. Entäpä musiikin tunnilla retki kuuntelemaan luonnon ääniä tai maantiedon tunnilla Terra Incognitan kartoitus?

Veden ylitys Vartiosaareen on Tammi- tai Laajasalosta lyhyt, mutta yhtä kaikki sen aikana kokee siirtymän, joka tyhjentää mielen ja virittää sen avoimeksi kokemaan uutta, virkistymään ja inspiroitumaan. Venematka tai jään ylitys naskalit kaulassa on omiaan oivallukselle, että luonto vaikuttaa meihin, sen joutuu ottamaan huomioon, mutta kuinka se samalla tarjoaa sylin ja inspiraation lähteen, joka kutsuu huomaansa, olemaan siellä kuin kotonaan.


Luonnossa riittää loputtomiin yksityiskohtia.

Saaressa pääsee kulkemaan oikeita metsäpolkuja pitkin, mikä on jo itsessään hauska kokemus. Koska viitoitus rajoittuu lähinnä luontopolun kyltteihin, saaressa on myös mitä otollisinta järjestää erilaisia suunnistustehtäviä. Näitä tehdäänkin joka vuosi Nuorisotalon toimesta, jossa järjestetään kesäisin helsinkiläisnuorille eri teemaisia leirejä. Saaressa on sen pienen pinta-alan vuoksi turvallista eksyäkin, jos niin sattuu käymään.

Saaren eri luontotyyppejä kiertää vuonna 2002 Suomen parhaaksi luontopoluksi valittu viitoitettu polku (http://kaupunginosat.net/vartiosaari/), joka risteilee eri luontotyypeissä esitellen saaren tärkeimmät nähtävyydet. Pienellä alueella pääsee näkemään vanhan kalliomännikön, luonnontilaisen kuusikon, venäläisvaikutteisen kartanopuutarhan, kotkansiipiä kasvavan tervaleppäluhdan, vuohten ja lampaiden laitumet sekä monipuolisen eläimistön asuttaman sekametsän. Luontoon sulautuvissa opasteissa kerrotaan monipuolisesti saaren kasvi- ja eläinlajeista, geologiasta, historiasta sekä perinteistä. Hyppäämällä Hakaniemestä lähtevään Maria-laivaan ja kiertämällä suoraan satamasta lähtevän luontopolun (omat eväät mukana) on siis helpoin ja erinomainen tapa viettää syksyinen tai keväinen koulupäivä.


Kunnon talvina saareen pääsee helposti jäitse, kuten tämä Kuvataideakatemian ryhmä helmikuussa 2010.

Omatoimisemmat voivat tulla saareen muuten vaan opettelemaan lajeja ja herkistymään luonnolle, laulamaan, piirtämään, katselemaan tähtitaivasta, kuuntelemaan detektorilla lepakoita tai keräämään lasten kanssa marjoja, sieniä sekä yrttejä. Marraskuun valoisina hetkinä saaressa voi tutkia kääpiä ja lumen tultua hiihtää tai kävellä lumikengillä vaikkapa eläinten jälkiä katsellen. Saaressa asuva supikoira nukkuu talvet, mutta voit havaita jäniksen, ketun, oravan ja pienpetojen jälkiä sekä lintujen kieppejä. Tulipa meitä viime talvena vastaan metsäkauriskin ja saarelaisten keskuudessa liikkuu huhu jäitä pitkin jolkotelleesta ilveksestä.

Mielestämme ympäristökasvatuksen keskeisimpiä tavoitteita kaikenikäisille ihmisille on luonnossa kotonaan oleminen. Kun on luonnossa kotonaan, on myös itsessään kotonaan. Saaren suosituin leikkipaikka on jatulintarha, jonka salaisuuden erityisesti lapset löytävät helposti. Mutta aikuistenkin kannattaa sitä kokeilla: kulje luontopolun varrella olevaa labyrinttia pitkin ja kun pääset perille, sulje silmäsi. Hetken kuluttua huomaat olevasi paikassa, jossa esitettyjä toiveita kuullaan.


Metsänpeitossa ollut - konkreettisesti.