perjantai 17. helmikuuta 2012

Jälkiä lumessa - talven hiljainen vieraskirja


Lumelle leimansa jättänyt tuntematon tekijä X on ilmeisesti kettu.

Varsinkin talvella metsä voi olla ihmisen silmissä autio. Tavallisesti eläimillä ei ole intressiä näyttäytyä ihmiselle, jolta lajien koko yhteisen historian aikana ei ole juuri suopeutta tai yhteisymmärrystä muille herunut. Jossain Seurasaaressa orava tarraa kyllä lahkeeseen, mutta se on kaupunkilaistunut luonnonoikku. Cityn läheisyydestä huolimatta Vartiosaaren eläimet ovat edelleen aitoja metsäläisiä ja karttavat siis ihmistä. Lumi on kuitenkin metsän juorukello. Eläinten jättämien jälkien kautta se kertoo, kuka kulki ja missä, mitä teki ja kuinka käyttäytyi, oliko vilkas vai verkkainen. Melkein mielentilatkin hanki kielii.

Eläinten jälkien tunnistaminen tarjoaa haastetta jokaisen makuun. Tarkat ryhmien sisäiset määritykset ja suojasäässä levähtäneet jäljet voivat olla kiperiä, mutta peruskaura on helppoa. Jälkiä voi katsoa myös esteettisessä mielessä talvisen luonnon koristekirjailuna ja mielikuvitusta kutkuttavana johtolankana aamuyön salarituaaleista, jollaisia etenkin parinmuodostusaikaan yksinäisten metsäaukeiden kuutamohangilla tapahtuu. Draamankin aineksia voi lumesta lukea, kun takaa-ajettu jänis on tehnyt hätäisiä harhautusyrityksiä tai tarkkakorvainen pöllö on rysäyttänyt suoraan metsämyyrän lumitunneliin kuin romahtava taivas.

Katsomme tässä eräitä jälkiä Vartiosaaren talvesta.


Viinimarjapensaat ovat olleet ketulle mieleisiä kesällä ja nytkin kulku on käynyt tottumuksesta niiden lomitse.


Kaksi tapaa edetä: laahaten ja loikkien. Onko kyseessä eri eläimet vai saman otuksen spurttikokeilut, sitä on vaikea sanoa.


Oravan jälkisarja on helppo tunnistaa.


Lumikko tai kärppä on pyyhältänyt kannonkoloon ja takaisin samaa uraa, arvatenkin mielessään myyrät ja hiiret.


Tässä on ilmeisesti syöty rusakko, vain jokunen tuppo turkkia on jäänyt ylitse. Metsäneläin ei ole kuin ihminen, joka on erikoistunut heittämään ruokaa roskiin; Suomessa esimerkiksi ravintolaruoasta viidesosan.


Myyriä vaistoava kettu on niin jännittynyt, että häntäkin nousee antenniksi.


Tässä kettu on tehnyt hyppyjään myyrien niskaan. Pyydystysloikassaan se vetää tassut yhteen ja yrittää pamauttaa pikkujyrsijän päälle kaikkien neljän käpälän yhteisnuijalla.


Sirojalkainen kulkija on ollut sorkkaeläin, valkohäntäpeura tai todennäköisemmin metsäpeura, joista on näköhavaintojakin Vartiosaaresta.


Peura on kaapinut esiin mustikanvarpuja syödäkseen kuusikon suojasta. Syvä hanki on pienikokoisille peuroille vaikea haaste.

1 kommentti: