maanantai 13. joulukuuta 2010

Valkoinen hyöky


Vartiosaari nähtynä Tammisalon rannalta. Jäälle kertyneeseen puolimetriseen umpihankeen ei ole polkua syntynyt, sillä viima on tasoittanut nopeasti jäljet.

Helsinki joutui kaaokseen, kun lunta tuprutti jo näin varhaisessa vaiheessa talvea yli 50 senttiä. Vastaavaa on koettu vuosina 1965 ja 1937, mutta vuoden 1915 ennätyslumista vielä hiipuu. Yhteiskunnan koneisto yritti väkisin pyöriä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, mutta eihän se onnistunut. Raitiovaunut tippuivat kiskoilta, junia ei näkynyt eikä kuulunut, autoilijat seisoivat sutivissa sumpuissa, pyöräilijät taluttivat kinoksissa, metrokin vitkasteli. Kaikki myöhästyivät kaikkialta. Hesarin yleisönosastoilla jo vinkattiin kanadalaisesta mallista, jossa lumimyräkän jälkeen kaupunki on suosiolla kiinni seuraavan päivän: hälytysajoa, siivouskalustoa ja vastaavaa elintärkeää lukuunottamatta kaikki tapahtumat, toimet ja kokoontumiset katsotaan peruutetuiksi ja väki lähtee liikenteeseen vasta välipäivän jälkeen kaupungin ollessa edes auttavasti aurattu. Tätä käytäntöä voisi lämpimästi suositella. Siinä on alkuperäiskansojen viisautta, perillä oloa perusasioista.


Lumiset puut ilahduttavat silmää mutta myös korvaa: mantereen jyminä vaimenee kummasti paksulumiseen aikaan.

Vielä 2000-luvun alkupuolella Vartiosaaren talonmies-Sinikan poika aurasi traktorilla saaren päätiet. Nyt tällaista luksusta ei enää ole, mutta väki polkee polkunsa sisukkaasti. Silloin usko alkaa olla koetuksella, kun polkua ei synny jatkuvan viiman ja tuprulumen vuoksi, kuten ensimmäisessä kuvatekstissä mainitaan. Sota-ajan kaukopartiossa latua avaavalle hiihtäjälle annettiin "leijonan mielen ja härän voimat" laukaisevaa Pervitinia, "höökipilleri", mutta saarelaiset saavat pärjätä ilman tällaista, hammasta purren ja välillä toki jupisten. Saaren pohjoispuoliselle ylityspaikalle yritettiin muutama päivä sitten tampata moottorikelkalla polunpohja, mutta kelkka ei päässyt lähellekään kohdetta kun oli jo juuttunut syvään pehmeään lumeen.

Tavallinen saarelainen lapioi pihalleen hermoverkoston, jossa on polut esimeriksi seuraaviin toiminnallisiin pisteisiin: kaivo, huussi, tunkio, polttopuuvarasto ja lintujenruokintapaikka. Näihin ei ole käytännöllistä kahlata lumessa. Joutolunta kun riittää, niin sitä voi lapioida myös talon seinustoille, jossa se muodostaa hyvän lämpöeristeen - koeteltu vanhan kansan konsti. Seuraavaksi täytyy alkaa tähyillä piharakennusten ja -rakennelmien kattoja, jotka notkuvat jo näin varhaisessa vaiheessa talvea hirmuiseksi käyneen lumikuorman alla. Asuinrakennustenkin katoilta lunta olisi hyvä pudottaa - mutta jos vaikuttaa siltä, että holahtaa luultavasti itse mukana, niin parempi luottaa vanhan rakennuksen hartioihin. Saaren talot ovat joka tapauksessa kaikki ajalta ennen tasakattovillitystä, joten painovoima pudottelee valkokiloja ensimmäisen suojakelin myötä.

Lumikengät ja metsäsukset on toki keksitty, mutta joka tapauksessa runsas lumi rajoittaa ihmisen kulkumahdollisuuksia siellä missä koneellinen kalusto on vain etäinen häiriöääni. Se voi tuntua ahdistavalta, mutta myös rauhoittavalta. Lapsikin tykkää - salaa - saamistaan rajoista. Sitä paitsi sadan päivän päästä koittaa kevät.


Vinttikamari pehmeissä ja lämmittävissä vällyissä.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Kiitämistä jäällä


Kaamosaurinko painuu aikaisin mailleen, mutta auringonlaskuun kiitämisessä on silti aina tunnelmaa.

Surf pop -kaksikko Jan & Dean lauloi 1964 innostuneena uudesta lajista nimeltä Sidewalk Surfin, jalkakäytäväsurffaus. No, siinä oli tietysti kyse rullalautailusta - ja Kaliforniasta. Samanlaisen innostuksen voi kokea arktisilla jäälakeuksilla hän joka kokeilee ensimmäisen kerran retkiluistimia. Tavallisiin hokkareihin (joihin monella liittyy sitä paitsi koulun urheilutuntien trauma) verrattuna ne nimittäin saavat luonnonjäällä luistelun tuntumaan suorastaan kutsuvalta touhulta. Röpelöt ylittyvät ongelmitta, ja koska teriin kiinnitetään omat mielikengät, on päästy tavallisten luistimien kivikovasta ja kylmästä tuntumasta.

Luistelija tuntuu kiitävän vaivattomasti, ja jos pieninkin myötätuuli rientää avuksi, voi kokemusta alkaa verrata matalalentoon. Siinä on lumoa. Ei ihme, että retkiluistelijat ovat usein malttamattomia ja syöksähtävät vaarallisen tuoreillekin jäille. Vartiosaari-Seuran puheenjohtaja pelasti jo yhden tänä talvena avannosta. Kokenut luistelija oli jo henkisesti luovuttanut ja valmistautunut kuolemaan, kun apu kiisi paikalle polkupyörällä jäätä pitkin.


Vartiokylänlahti on täysjäässä ja retki voi alkaa.


Jää tarjoaa vaihtuvia visuaalisia elämyksiä. Tässä se on kuin täynnä pumpulipalloja.


Vartiosaaren eteläpuolella odottaa jäälakeus kiitäjää.

Retkiluistelu on puhdasverinen hetkeen tarttujan laji. Tilanne jossa meri on turvallisesti jäässä mutta lumeton on melko harvinainen. Päivä pari jahkailua ja jaarittelua - ja tilaisuus voi olla lopputalveksi mennyttä.

maanantai 29. marraskuuta 2010

Levon maa kutsuu - hiljaa kuin kuiskaten


Pyry teki kalliolle muodostelmansa, johon jänis jätti jälkensä. Taustalla ulompi saaristo, jossa vallitsee tällä hetkellä käytännössä erämaa.

Poikkeuksellisen raju pakkasjakso jäädytti saaren pohjoispuoliset salmet sellaisella puhdilla, että kesti vain runsaat kaksi vuorokautta täysin avonaisesta vedestä käveltävään jäähän (tähän tosin vaikuttivat myös onnekkaat tuuliolot). Nyt saareen voi jo hyvin saapua jäitse. Selkein ja varmin reitti on Vartiosaaren Laajasalon puoleiselle sivulla Reposalmessa (Reposalmentien päässä), jossa on saarelaisten pääylityspaikka ja myös jäälle asetetut kävelylaverit.

Marras- ja joulukuut ovat saaren elämässä kaikkein hiljaisinta jaksoa. Sama pätee toki kaikkiin ulkoilualueisiin; ne hiljenevät lyhyinä ja hämärinä kaamospäivinä, jolloin ihminen sitä paitsi usein on loppuvuoden jouluun huipentuvan kiirerumbansa pyörteissä. Saaressa yleensä myös syysmyrskyt ja kelirikkovaikeudet ovat suurimmillaan juuri tähän aikaan vuotta, ja vuorovene on lopettanut kautensa ja huviveneilijät kaikonneet.

Tavallisesti mantereen ulkoilijat saapuvat saareen tammikuussa pienissä määrin ja helmi-maaliskuussa tihenevin joukoin, jotka huipentuvat aurinkoisina viikonloppuina suuriksi vaelluksiksi. Mutta tänä talvena - sikäli kuin talvi pitää otteensa - ei ole tarvis odottaa uutta vuotta ja laskaisaikaa kokeakseen helsinkiläistä saaristoluontoa. Saaren lumisten metsien suojassa vallitsee parhaimmillaan hyvin erityinen tunnelma, vuodenkierron rytmin luontainen suvanto, hiljainen ja odottava hetki, levon maa. Jos sellaiseen tuntee vetoa, kannattaa sen luokse hipisä - olla sen kanssa itsekin myhäilevän verkkainen, kuten pohjoisen nisäkkään nyt kuuluukin.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Kohden kelirikkoa ja talvea

Kuten toisinaan käy, iski talvi tänä vuonna yllättäen ja kertarysäyksellä etelärannikon pitkän syksyn jälkeen. Lämpötila on ollut useita päiviä pakkasen puolella, lunta on tupruttanut ja elohopean ennustetaan entisestään laskevan. Saarelaisille se tietää kelirikkoa, tuota jokavuotista ajanjaksoa, jolloin kulkeminen asettaa erityishaasteita, selviytymisvietti tuo ihmiset luontaiseen yhteyteen ja luonnon asettamat rajoitukset on pakko hyväksyä.

Tässä kuvakavalkaadissa katsomme tämänpäiväisiä näkymiä kelirikon aatosta. Sen perässä annamme linkin, jota kautta voi lukea vartiosaarelaisen kelirikkoraportin viime talvelta.


Aamun sininen valo ja lumipyry, jossa näkyvyys on alle kilometrin.


Ruovikkoa Vartiosaaren Tervaluodon ja Vasikkaluodon välissä.


Jatkuvasti noin 12 m/s puhaltava koillistuuli pitää meren auki, vaikka pakkanen haluaisi pakottaa sen jäähän.


Osa veneistä on jo nostettu pois odotetun jäätymisen tieltä, osaa vielä tarvitaan.


Martaan minimalistinen kauneus muuttuu pian postikorttimaiseksi lumisuudeksi.

Ja sitten lupaamamme linkki:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2009/12/jaan-ymparoimana-meren-jaatyminen-ja.html

Lisäohjelmamme ei lopu vielä tähän. Tietoisesti vuodenkierrolle kiusoitellen ja valaaksemme toivoa lämpimän auringon odottamiseen esittelemme tässä kevään kelirikkokuvia. Eli näin jäistä päästiin huhtikuussa 2010 Vartiosaaren ja Tammisalon välisessä Jatasalmessa.


Tässä kulkeminen käy vielä jään yli kävellen, mutta kevätaurinko helottaa ja työnnettävä kelirikkojollakin on jo tuotu jäälle.


Halutun väylän kohta on tuhkattu rannasta rantaan, jotta aurinko auttaisi sulatuksessa vieläkin paremmin. Iso metallivene heijastuu sulamisvedestä. Se on pudotettu jäälle, jota on myös heikennetty kairaamalla reikiä. Veneen tehtävä on avata ränni. H-hetken valinta on tarkka juttu; liian aikaisin väylän avaus on melko toivotonta jään ollessa vielä liian vahvaa - ja toisaalta liian myöhäiseen ei voi odottaa, koska jäällä kävely (varsinkin salmen keskiosissa) on käymässä turvattomaksi.


Viime kevään erikoisuus oli valtavan lumimäärän jäljiltä jäähän jäänyt talvisen polunpaikan tallautumiskannas, jota pitkin oli pitkään turvallista kulkea. Kymmenisen senttiä ympäristöään korkeampana se mahdollisti myös kuivin jaloin kävelyn jään pinnan lainehtiessa aika ajoin sulamisvesistä.


Kauempaa katsottuna kannas näytti valkealta narulta, mikä toi sille nimen "elämänlanka".


Arpa on heitetty ja on lähdetty joukolla jäätä särkemään. Kuten tavallista, ensiyrittämällä ei päästy aivan toiseen rantaan asti, mutta pitkälle kuitenkin. Loppumatka piti loikkia lankuilla. Viime keväänä joku saarelaisten tavoista tietämätön huolestunut kansalainen soitti pelastuslaitokselle, kun näki yksinäisen veneen railon päässä. Railoon hyppäsi pintapelastaja ja helikopteri sekä sammakkomies olivat jo matkalla, kunnes joku keksi soittaa veneen omistajalle, joka vastasi asiointireissultaan kaupungilta...


On suuri tunne, kun jää antaa periksi pitkän talven jälkeen.


Juuri avatussa rännissä on valtavia jäälauttoja, joiden perkaaminen on oma hommansa. Tämä käy työntämällä lautat keksillä jääkannen alle.


Viimeisetkin metrit ovat antaneet periksi lämpimänä iltapäivänä ja ensimmäinen vene on saavuttanut Tammisalon puoleisen laiturin.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Elementtien saari


Näkymä Viikinkikalliolta lokakuun lopussa. Mitä elementtejä vaistoat hetkestä?

Kaupungistunut ja ammattikuvaltaan tietoteknistynyt ihminen viettää yhä suuremman osan ajastaan istuen näyttöpäätteen äärellä. Niinhän tämäkin teksti on laadittu; silmät sirrillään, takalisto puutuneena ja vain näpit liikkuen. Pentti Linkola ei ole enää ainoita ajattelijoita, joiden näkemyksen mukaan ihmiselle, siis laajalle osalle kansaa, tekisi hyvää palata "oikeisiin" ulkotöihin. Äkillinen rakennemuutos ei näytä tämän hetkisessä todellisuudessa realistiselta, mutta lukija tunnistanee kaipuun kehollis-henkiseen kokonaisvaltaisuuteen, jota pelkät sisätilat ja teknologia eivät kykene tarjoamaan.

Mistä siinä on syvemmin ottaen kyse?

Erään vastauksen tarjoaa tiibetinbuddhalaisuuteen toistatuhatta vuotta sitten sulautettu alkujaan shamanistinen Bön-traditio. Siinä annetaan suuri merkitys elementeille, joita ovat ne tutut neljä - maa, vesi, tuli ja ilma - ja kaupan päälle viides, tila eli avaruus, jossa kaikki edellä mainitut ilmenevät. Bön-opetusten mukaan nämä elementit ovat olemassa paitsi ulkoisessa maailmassa, myös ihmisessä itsessään. Maaelementtiä edustavat esimerkiksi kehon lihakset ja muu kudos, vettä kehon nesteet, tulta ruumiinlämpö ja ruoansulatus, ilmaa kehon ontelot ja hengitys sekä avaruutta mielen perusluonto: tietoisuus, joka on kaikkien ajatusten, tunteiden ja tuntemusten takana. Muillakin elementeillä on vastaavuutensa mielen tasolla, tiedämmehän esimerkiksi, millaista on "tulistua" jostain - tai kun joku on "jalat maassa" tai "tuulispäänä".


Tätä televisiota ihminen ei väsy koskaan tuijottamaan.

Monet Vartiosaaressa vierailevat kertovat olonsa kohentuneen käynnin johdosta. Tähän voi olla tietysti selityksenä jossain saatu hyvä pulla. Todennäköisemmin miellyttäväksi koetussa olossa on kuitenkin kyse jostain perustavammasta, ja tässä yhteydessä voimme nähdä asia nimenomaan elementtien valossa. Kun ihminen on yhteydessä ulkoisessa ilmeneviin elementteihin, vaikuttaa se myös vastaaviin elementteihin hänen sisällään, voimistaen ja tasapainottaen niitä. Verrattuna muuhun Helsinkiin, Vartiosaaressa on hyvin luontevaa olla yhteydessä kaikkiin viiteen elementtiin, varsinkin jos oleiluun liittyy toiminnallisia puolia.

Maa tuoksuu ja tuntuu kaikkialla, ja sitä voi myöriä vaikka kasvipalstalla tai sienimetsällä. Veden läsnäolo on ilmeinen saaren ollessa ympäröity sillä, mutta kuvaan voi vielä kuulua kaivoveden nosto ja sen juominen. Tulta tarjoaa aurinko, mutta myös nuotiolle istuminen tai verkkaan pesässään rapsahteleva ja humiseva puulämmitys. Ilmaa riittää merituulen myötä ja se on raikasta, vailla pakokaasuja ja katupölyä. Entä tila, avaruus, tuo bön-buddhalaisten mukaan lopulta tärkein elementti? Paras yhteys siihen löytyy pilvettömästä sinitaivaasta, jota katsotaan avaralta paikalta. Saaressa tällainen paikka on ennen kaikkea vartiomäki, Viikinkikallio, joka epäilemättä on suosituin yksittäinen käyntipaikka Vartiosaaressa.


Moni haluaa työntää sormensa maahan ja avittaa kasvun ihmettä.

Summa summarum: yhteys eri elementteihin on luontaista ja luontevaa ihmiselle, sillä hän on itsekin niistä sataprosenttisesti muodostunut. Ihmisessä ei ole mitään osaa tai ominaisuutta, joka ei ole kytköksissä johonkin viidestä elementistä. Moni osa tai ominaisuus on kooste kahta tai useampaa elementtiä. Kun ihminen on yhteydessä ulkoisessa ilmeneviin elementteihin, vaikuttaa se myös vastaaviin elementteihin sisällä, stimuloiden niitä. Pääsääntöisesti ihminen tuntee spontaania vetoa niitä elementtejä kohtaan, joita erityisesti haluaa itsessään voimistaa. Siksi elementtien kanssa työskennellessä kannattaa unohtaa raskaat ajatusprosessit ja spontaanisti "antaa mennä vain", ollen kuitenkin mahdollisimman tietoisesti läsnä.

Yksi konkreettinen ja tiibetinbuddhalaisuudessa käytetty harjoitus on kuitenkin suositeltavissa. Se on taivaan tuijotus, johon jo viittasimme. Kun antaa katseensa levätä sinitaivaan suunnattomassa avaruudessa, voi tunnistaa oman mielensä perusluonnon, joka on samalla tavalla rajaton ja kirkas. Toisin kuin sinitaivas, se on myös tietoinen, yhtä suurta tietoisuutta. Ajatukset, tunteet ja tuntemukset ovat kuin lintuja tai pilviä, jotka kulkevat mielen sinitaivaan halki. Ne eivät voi tahrata tai tehdä paremmaksi sitä, eivät vaikuttaa siihen mitenkään. Taivas niiden takana on aina kirkas ja rajaton - kuin peili niiden näyttäytyä. Mielen perusluonto on ollut aina täydellinen ja virheetön, se on nyt sitä ja tulee aina olemaan. Tehtävä on havaita se kaiken tilapäisen säpinän takaa ja levätä siinä. Aluksi tämä ehkä onnistuu vain välähdyksittäin, mutta välähdyksien kesto ja vakaus tuppaa lisääntymään harjoituksen myötä. Tiibetinkielessä "meditaatiota" tarkoittava sana merkitsee myös "totuttautumista", ja siitä on juuri kyse: ei minkään uuden keksimisestä tai rakentamisesta, vaan totuttaumisesta siihen, mikä meillä jo on: mielen kirkas luonto. Tässä auttaa ulkoinen taivas.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Luonnossa kotonaan - ideoita ympäristökasvatukseen


Mitä pilkottaa tapionpöydän alla?

Saaressa käy vuosittain tuhansia retkeilijöitä, mutta määrän soisi kasvavan. Alla esimerkkejä siitä kuinka saari soveltuu ympäristökasvatukseen, perheiden yhdessäoloon, koululuokkien ja pienempien kerhojen retkiin. Saari on mitä parhainta lähiluontoa ja varsin luonnontilaisessa muodossa. Maaseutumaista tunnelmaa tuovat vuohet, lampaat sekä puutarhat. Saaressa on myös metsäkirkko ja arkkitehtuurisesti hyvin kiintoisa rakennuskanta, jota voi kokea ja tutkia vaikkapa uskonnon tai kuvaamataidon opiskelun puitteissa. Entäpä musiikin tunnilla retki kuuntelemaan luonnon ääniä tai maantiedon tunnilla Terra Incognitan kartoitus?

Veden ylitys Vartiosaareen on Tammi- tai Laajasalosta lyhyt, mutta yhtä kaikki sen aikana kokee siirtymän, joka tyhjentää mielen ja virittää sen avoimeksi kokemaan uutta, virkistymään ja inspiroitumaan. Venematka tai jään ylitys naskalit kaulassa on omiaan oivallukselle, että luonto vaikuttaa meihin, sen joutuu ottamaan huomioon, mutta kuinka se samalla tarjoaa sylin ja inspiraation lähteen, joka kutsuu huomaansa, olemaan siellä kuin kotonaan.


Luonnossa riittää loputtomiin yksityiskohtia.

Saaressa pääsee kulkemaan oikeita metsäpolkuja pitkin, mikä on jo itsessään hauska kokemus. Koska viitoitus rajoittuu lähinnä luontopolun kyltteihin, saaressa on myös mitä otollisinta järjestää erilaisia suunnistustehtäviä. Näitä tehdäänkin joka vuosi Nuorisotalon toimesta, jossa järjestetään kesäisin helsinkiläisnuorille eri teemaisia leirejä. Saaressa on sen pienen pinta-alan vuoksi turvallista eksyäkin, jos niin sattuu käymään.

Saaren eri luontotyyppejä kiertää vuonna 2002 Suomen parhaaksi luontopoluksi valittu viitoitettu polku (http://kaupunginosat.net/vartiosaari/), joka risteilee eri luontotyypeissä esitellen saaren tärkeimmät nähtävyydet. Pienellä alueella pääsee näkemään vanhan kalliomännikön, luonnontilaisen kuusikon, venäläisvaikutteisen kartanopuutarhan, kotkansiipiä kasvavan tervaleppäluhdan, vuohten ja lampaiden laitumet sekä monipuolisen eläimistön asuttaman sekametsän. Luontoon sulautuvissa opasteissa kerrotaan monipuolisesti saaren kasvi- ja eläinlajeista, geologiasta, historiasta sekä perinteistä. Hyppäämällä Hakaniemestä lähtevään Maria-laivaan ja kiertämällä suoraan satamasta lähtevän luontopolun (omat eväät mukana) on siis helpoin ja erinomainen tapa viettää syksyinen tai keväinen koulupäivä.


Kunnon talvina saareen pääsee helposti jäitse, kuten tämä Kuvataideakatemian ryhmä helmikuussa 2010.

Omatoimisemmat voivat tulla saareen muuten vaan opettelemaan lajeja ja herkistymään luonnolle, laulamaan, piirtämään, katselemaan tähtitaivasta, kuuntelemaan detektorilla lepakoita tai keräämään lasten kanssa marjoja, sieniä sekä yrttejä. Marraskuun valoisina hetkinä saaressa voi tutkia kääpiä ja lumen tultua hiihtää tai kävellä lumikengillä vaikkapa eläinten jälkiä katsellen. Saaressa asuva supikoira nukkuu talvet, mutta voit havaita jäniksen, ketun, oravan ja pienpetojen jälkiä sekä lintujen kieppejä. Tulipa meitä viime talvena vastaan metsäkauriskin ja saarelaisten keskuudessa liikkuu huhu jäitä pitkin jolkotelleesta ilveksestä.

Mielestämme ympäristökasvatuksen keskeisimpiä tavoitteita kaikenikäisille ihmisille on luonnossa kotonaan oleminen. Kun on luonnossa kotonaan, on myös itsessään kotonaan. Saaren suosituin leikkipaikka on jatulintarha, jonka salaisuuden erityisesti lapset löytävät helposti. Mutta aikuistenkin kannattaa sitä kokeilla: kulje luontopolun varrella olevaa labyrinttia pitkin ja kun pääset perille, sulje silmäsi. Hetken kuluttua huomaat olevasi paikassa, jossa esitettyjä toiveita kuullaan.


Metsänpeitossa ollut - konkreettisesti.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

"Mitä onkaan haaveiltu!" - eli kuinka saari kerran säästyi ja miten sitä voisi nyt kehittää

Vartiosaaren nimeen törmää melko harvoin kirjallisuudessa. Nyt näin kävi, kun silmäilimme viime vuonna ilmestynyttä professori Aarne Laurilan (s. 1929) muistelmateosta Kasvoi kaupunki ympärillämme - Kolmen sukupolven Helsinki (Otava). Siinä on luku Mitä onkaan haaveiltu!, jossa kuvaillaan Vartiosaaren 1970-luvun alun kohtalonhetkiä tähän malliin:

"Laajasalon eteläpuolella [sic] olevan Vartiosaaren käyttö on esimerkki sellaisen suunnitelman raukeamisesta, missä sijoittajiakin oli jo mukana. Kansallis-Osake Pankin käsikassarana oli Osakkeiden Myynti Oy Väinölä hankkinut Vartiosaaresta maita mielien 200 000 - 250 000 kerrosneliömetrin eli noin 40 keskikokoisen kerrostalon rakentamista. Vartiosaareen piti vetää leveä väylä. Sellaisella halkaistiin Laajasalokin, koska sinne tehtiin öljysatama. Kaupungin virkamiehiä oli myötäilemässä muhkeita aikeita, mutta luottamushenkilöiden piirissä kysyttiin, miksi käyttää asumiseen luontona ja huvilaidylleinä säilynyt saari, jota ei voinut luontevasti eikä kohtuullisin kustannuksin liittää kaupunkirakenteeseen. A.K. Leskinen ja 15 muuta valtuutettua kirjoitti valtuustoaloitteen Vartiosaaren varaamisesta vapaa-ajan käyttöön. Väinölä oli jo saanut silloisen asemaakavalautakunnan enemmistön kannattamaan asuntojen rakentamista, vain Olof Hansson oli ollut vastaan. Vähitellen oltiin sentään oivaltamassa, että itäinen Helsinki pitää suunnitella kokonaisuudeksi. Yleiskaava oli tekeillä ja siinä suunnittelussa Vartiosaari säästettiin. Kaupunginhallitus nyökytteli kuitenkin Väinölän ja KOP:n toiveille. Mutta valtuusto ajatteli toisin. Se hyväksyi vasemmiston, vapaamielisten ja muutamien ruotsalaisten voimin Reino Tuomen esittämän ponnen, että Vartiosaari kaavoitetaan vapaa-ajan käyttöön."

Vartiosaaren varaamisesta virkistyskäyttöön päätettiin siis lähemmäksi neljäkymmentä vuotta sitten. Mitenkään tämä ei ole kuitenkaan käytännössä näkynyt. Ehkä hyväkin niin, sillä kaupungin kömpelö karhunsyleily voi rutistaa hyvääkin tarkoittaessaan kohteensa hengiltä. Mutta totta kai asiat voidaa hoitaa myös intuitiolla, pieteetillä ja tyylillä, jos siihen on tahtoa - ja ennen kaikkea malttia.

Vartiosaari on saanut kypsyä rauhassa, ja vuosikymmenien myötä sen erityisluonne verrattuna ympäröivään todellisuuteen on vain lisääntynyt. Palvelus helsinkiläisille olisi, jos saari vihdoin saisi vierasvenelaiturin, virallisen tulipaikan, pari julkista kuivakäymälää sekä nykyistä tiuhemman vesibussiyhteyden keskustaan. Telttailupaikkaa, kesäkahviota ja retkeilymajaa voi miettiä. Muuta tuskin tarvitaan, kysytyksi niukkuushyödykkeeksi käynyt virkistysarvo kun tulee saaren itsensä puolelta, vailla ehtoja ojennettuna lahjana, joka välittyy sitä puhtaampana mitä vähemmän ihminen krumeluureja virityksiä sen ympärille rakentaa.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Erään hiiren karkotus


Mikä se siinä? Se on nenä, jonka ihmettelevä hiiri on työntänyt ulos rautaisesta ansastaan - matkalla vapauteen.

On taas se aika vuodesta, jolloin metsässä on niin karua, että hiiriäkin alkaa keljuttaa. Niinpä ne (samoin kuin lähisukulaisensa metsämyyrät) pyrkivät joukoin ihmisasumuksiin, rellestämään kutsumattomiksi hyyryläisiksi. Ihmiset eivät tietenkään ole tästä ratkaisusta järin ihastuneita, ja moni pikkunisäkäs saakin heittää veivin hiirenloukun murtaessa sen niskan.

Hiiri on siinä mielessä kuin me, että sillekin on henkiriepu kullankallis ja se tekee kaikkensa voidakseen pitää sen. Eettiseltä kantilta sen tahto elää on universaalisti perustavanlaatuinen ja ilman muuta oikeutettu. Mutta emmepä tahdo mekään hiirtä mysliin kylpemään ja tuottamaan yöhön nukkujaa hermoraunioksi ajavaa nakertamista ja rapistelua, jonka jäljiltä saamme korjata tuhoja ja mahdollisesti hengittää myyräkuumetta sisältävää ulostepölyä.

Hiireltä pitää siis ottaa turhat luulot pois, mutta entä jos haluaa välttää sen tappamista?

Ihmiskorvalle kuulumatonta ääntä vinkuva elektroninen hiirenkarkoitin on mystinen vehje, sillä se alkaa vaikuttaa vasta viikkojen viiveellä. Ikään kuin hiiret antaisivat lopulta periksi melusaasteen edessä ja viestittäisivät lajitovereilleenkin, ettei siihen ja siihen mölylään kannata jalallaan astua. Sataprosenttisesti tällainenkaan laite ei toimi eikä niitä tietenkään voida sijoittaa kaikkiin talon tiloista.

Yksi ratkaisu on elävältä pyydystävä ansa. Tässä esittelemämme malli on ostettu useita vuosia sitten Eestin Viljandista sekatavarakaupasta. Pistehitsattuna vehkeenä se vaikuttaa puolivirallisen pajan tuotokselta. Eräs vieras sanoi, että sen ulkonäkö tuo mieleen jotain keskitysleiriin liittyvää. Yhtä kaikki, se toimii. Ansan sisällä on rautalangasta taivutettu koukku, johon pannaan syötti. Kun hiiri menee ansan sisään ja koskee syöttiin, vapauttaa tämä jousella aukipysyneen luukun, joka pamahtaa silmänräpäyksessä kiinni. Siinähän on sitten hiirellä ihmettelemistä. Ansa pitää tietenkin "kokea" joka aamu, jotta hiiri ei näänny nälkään sen sisälle.


Ansassa on hiiri, joka tuli yöllä taloon. Tässä ollaan lähdössä karkotusmatkalle. Hiiret ovat nopsajalkaisia kulkemaan, joskaan niiden suuntavaistosta ei ole tietoa. Varmuuden vuoksi ne on syytä karkottaa mahdollisimman kauas.


Saaressa on se hyvä puoli, että mantereelle karkotettu hiiri ei varmasti palaa. Ei edes talvella jäitä pitkin, sillä hiiret kammoavat liian aukeita paikkoja, joissa esimerkiksi pöllö voi ne helposti napata.


Karkotettava hiiri haistelee ihmeissään merituulta. Se on pian pääsevä Tammisaloon, jossa runsaiden lintulautojen alla riittänee murua.

lauantai 11. syyskuuta 2010

Maria saareen vielä syksyllä - vuorovene jatkaa höyryalusten perinnettä


Marialine-laivastoon kuuluu kaksi alusta. Kuvassa oleva Maria II on niistä isompi. Sisätiloihin mahtuu mukavasti noin 50 matkustajaa (maksimissaan kuitenkin toistasataa) ja aluksessa on myös kahvio.

Jokin merkillinen taika liittyy koulujen alkamiseen elokuun puolivälin tienoolla. Koko "kesä-Suomi" hiljenee silloin, mikä johtunee yhtä lailla erilaisten palveluiden kysynnän romahtamisesta kuin niiden tarjonnan hiipumisesta. Ratkaisu on merkillinen, sillä loppukesä ja alkusyksy ovat usein keleiltään vielä aivan mainiota aikaa, ja seuraavaan kesään sitä paitsi niin hirmuisen monta kuukautta, että aikainen "luovuttaminen" tuntuu tavalta, jota ei olisi pahitteeksi hieman tarkistaa.

Myös vesillä liikkuminen hiljenee merkittävästi elokuun puolivälin jälkeen, puhumattakaan syyskuulle astuttaessa. Tähän taustaan suhteutettuna on myönteisesti merkille pantavaa, että Hakaniemestä Laajasalon, Vartiosaaren ja Satamasaaren kautta Iiluodolle liikennöivä vesibussi m/s Maria jatkaa yhä ajojaan. 3.9. alkaen alus on liikennöinyt perjantaisin, lauantaisin, sunnuntaisin ja maanantaisin. Liikennöinnin jatkamiselle ei ole ilmoitettu ylärajaa, eli se mennee kysynnän mukaan ulottuen mahdollisesti lokakuun puolelle. Yhdensuuntainen matka Hakaniemen ja Vartiosaaren välillä kustantaa 5 euroa. Aikataulu löytyy täältä:
http://www.marialine.fi/


Merimatka Hakaniemi-Vartiosaari kestää 40 minuuttia ja on rauhoittava elämys itsessään.

Vartiosaareen liikennöitsijä Ventelän vesibussi on ajanut jo useina kesinä. Saaristosta kiinnostuneille veneettömille ihmisille se on ollut huomattava edistysaskel verrattuna entiseen. 2000-luvun alkuvuosina Vartiosaari-Seura kylläkin järjesti yhteistyössä Laajasalon kirjaston kanssa kahden saareen saapumisen mahdollistavan soutuveneen lainauspalvelua, mutta se oli väkisinkin pienimuotoista toimintaa. Vartiosaaren osalta Marialine käynnisti uudelleen perinteen, joka oli ollut katkenneena sitten toisen maailmansodan. Tarkoitamme itäiseen saaristoon suuntautunutta, aikoinaan höyryveneillä ajettua säännöllistä reittiliikennettä.

Vuonna 1914 peräti kymmenen eri höyryvenettä kulki Pohjoisrannasta itäsaaristoon. Liikennöinti alkoi 1860-luvulla ja sitä joudutti Laajasalon kanavan rakentaminen 1872-1874 (kanavan rakensivat yksityiset maanomistajat helpottaakseen matkaa itäsaariston ja keskikaupungin välillä; hevoskyyti Malmin ja Viikin kautta saattoi kestää viisi-kuusi tuntia). 1880-luvulla itäiseen saaristoon alkoi nousta runsaasti huviloita ja seuraavasta vuosikymmenestä alkaen alue mainittiin oppaissa kauniina nähtävyytenä nimenomaan niiden vuoksi. Tälloin, 1890-luvulla, lohkottiin myös Vartiosaaren ensimmäiset huvilatontit ja pian Vartiosaarella pysähtyi useiden yhtiöiden vuoroaluksia. Höyryveneliikenne jatkui saariston nykyiseen joukkoliikenteeseen verrattuna kadehdittavan vilkkaana aina toiseen maailmansotaan asti. Sodan aikana se lienee ollut harvaa, ja sodan päätyttyä se tyssäsi - pitkälti sen vuoksi, että alukset menivät sotakorvauksina Neuvostoliittoon.

Jos Helsingin kaupungilla olisi enemmän tajua saaristoaarteensa maailmanlaajuisestikin huomattavasta arvosta, se olisi jo aikapäiviä sitten järjestänyt itsenäisiä liikennöitsijöitä tukien tai omaa liikennöintiä kehittäen saaristoalueille kattavan ja riittävän tiuhaan liikennöidyn vesibussireitistön. Hyvin toimivan systeemin esimerkkiä ei tarvitse hakea Espoota kauempaa. Useimmille helsinkiläisille, puhumattakaan muista, on edelleen tuntematon maailma se Saimaata muistuttava itäinen sisä- ja välisaaristo sekä vaikuttava ulkosaaristo kaikkialla Helsingin edustalla, joka on aivan kaupungin nenällä. Jotkut asiat voivat olla tietenkin liian lähellä, että niitä huomaisi. Olisi kaikkien etu, jos kaupungin kauneimpiin saariin, joiden lumoa jo Topelius ylisti, kulkisi vuorovene muutaman kerran päivässä. Jostain täytyy kuitenkin aloittaa, ja on hatunkohotuksen väärti, että Maria kulkee - vaikkakin harvakseltaan - vielä ruskaiseen Vartiosaareen ja pidemmällekin.


Maria reittinsä lähtöpisteessä, Hakaniemen rannassa.

tiistai 24. elokuuta 2010

Helsingin kaupungin omistukset Vartiosaaressa 30 vuotta - uusi kaavakierros käynnistymässä

Kuten monet tietävät, Vartiosaaren pinta-alasta noin 90 prosenttia ja taloistakin yli puolet (31 kappaletta) kuuluu Helsingin kaupungin omistukseen. Kaupunki vaihtoi alueen Kansallis-Osake-Pankilta Kampissa sijaitsevaan niin sanottuun graniittitalon kortteliin. Helsingin kaupungille Vartiosaaren omistukset siirtyivät virallisesti elokuussa 1980 eli 30 vuotta sitten. Tasavuotta sopii juhlistaa. Samalla voidaan muistella maanvaihdon taustoja ja ounastella saaren tulevaisuutta.

Nykyisinkin voi kuulla korkeiden virkamiesten suista sen sammakon, että Vartiosaari hankittiin rakennusreserviksi. Näin ei ole. Kun kaupunki sai saaren, oli voimassa 1972 vuoden yleiskaava, jossa saari oli merkitty virkistysalueeksi. Myös 1981 kaava sanoi samaa: virkistysalue. Ja vielä vuoden 1992 kaava. Nykyiset kaavaepäselvyydet alkoivat vuoden 2002 yleiskaavasta, jossa visiot virkistysalueesta ja kerrostalorakentamista taittoivat peistä johtaen aikalisän ottoon. Olisi luullut, että ajan myötä yhtenäisen ja monipuolisen luonto- ja rakennusperintökohteen arvo olisi ymmärretty entistä kirkkaammin, mutta aivan näin ruusuisesti ei näköjään ollut.

Erinäisiä rakennusyhtiöitä johtanut KOP oli hankkinut Vartiosaaren omistuksensa 1960-luvulla, koska halusi rakentaa alueelle modernin lähiön. Asiastaan varmat salkkumiehet kävivät neuvottelemassa ovelta ovelle - ja jopa latoivat jossain setelinippuja pöytään taivutellessaan ihmisiä myymään kiinteistönsä ja tonttinsa. 26 omistajaa ei myynyt, mutta heidän uskottiin kypsyvän ajan kanssa, kunhan rakennuskoneet alkaisivat kolista nurkissa. Kaavan läpimenoa odotellessaan KOP myi Vartiosaaresta tulevia kerrostaloasuntoja; eräät ehtivät jo paperilla omistaa 8. kerroksen vartiosaarelaislukaalin. Haltuunsa saamat huvilat pankki jätti pääsääntöisesti rapistumaan; saaren silloisella talonmiehellä oli nimenomainen kielto korjata vuotavia kattoja ja raivata pihoja vesakoista, hänen tärkein tehtävänsä lienee ollut pitää sivulliset loitolla. Tätä perua on sitkeä maine Vartiosaaresta suljettuna saarena.

Kaupunkisuunnitteluvirasto on nyt jälleen käynnistämässä Vartiosaaren kaavoitustyötä. Saaren ja Helsingin kaupungin liiton täyttäessä 30 vuotta on toivottavasti myös näkemys saaren arvosta kypsä ja sivistynyt sekä paikan erityispiirteet huomioiva. Oman sanansa on sanonut jo Museovirasto, joka kaavoitustyötä lainvoimaisesti ohjaavassa luokituksessaan on nimeltä mainiten liittänyt Vartiosaaren valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen joukkoon.
http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=1573

maanantai 23. elokuuta 2010

Kasvi esittäytyy: kallioimarre



Saaressa on monta kohtaa, joissa metsämaa ei peitä peruskalliota, joten kallioiden päällä kulkien voi viettää aikaa ja vaikka etsiä siellä täällä kulkevia kvartsijuonteita. Kallioiden reunahyllyillä ja isojen sammalpeitteisten kivien laidoilla tapaa usein myös kallioimarteen (Polypodium vulgare), joka on makunsa puolesta metsän oma lakritsi ja siksi hauska tuttavuus.

Kallioimarre on ikiaikaisen näköinen pikkusaniainen pelkistetyn selkeine liuskoitetuneine lehtineen. Se on vihreä talvellakin. Vaakasuorassa kulkeva maavarsi yhdistää vierekkäiset yksilöt ja kasvi muodostaakin yleisesti tiheitä kasvustoja. Muiden itiökasvien tavoin kallioimarre tarvitsee lisääntymiseensä kosteutta. Sen vuoksi sitä ei tapaa kallioiden lakialueilla, vaikka se muuten pärjääkin hyvin kuivuudessa. Sanotaan, että se voi menettää 97 prosenttia kosteudestaan ja selvitä silti.

Kallioimarteen, jota on kansanomaisesti kutsuttu myös kalliomakiaksi ja mesijuureksi, nimi liittyy kasvi maavarren imelään makuun. Se sisältää useita sokereita ja sitä on helppo kaivaa makean nälkään kasvia suuremmin häiritsemättä. Maavarren paloja voi myös kuivata (ne kannattaa pestä ensin) ja käyttää myöhemmin makeisena tai keittää niistä teetä. Aiemmin kallioimarretta on käytetty hengityselinsairauksien hoitoon ja yleisvahvistajana. Elias Lönnrot totesi siitä näin: "Lievittävä rintataudissa. Sekoitetaan pienennettynä ruokalusikallinen jauhopuuroon maidon kera syötäväksi. Keitevettä nautitaan luuvalossa ja kerpukissa."

Kun keräät kallioimarretta, työnnä kätesi varovasti kasvin tyvelle ja siitä maavarteen, joka kulkee lähellä maanpintaan vaakasuorassa. Halutessasi voit toimia kuin muinaissuomalainen, jolle luonto oli täynnä erilaisia haltijoita, ja kysyä hiljaa mielessäsi lupaa juurenpalan ottamiseen. Älä kuitenkaan ota liikaa kerrallaan yhdestä kasvustosta.

perjantai 20. elokuuta 2010

Tunnelmia Vartiosaari-päivältä

Viime sunnuntaina 15.8. vietettiin Vartiosaari-päivää, joka on saaren tärkein yksittäinen vuotuistapahtuma ja on järjestetty joka elokuu 1990-luvun puolivälistä alkaen.

Keli oli priima, joten kävijöitäkin saapui puolentuhatta. Saari on kuitenkin iso ja kun ihmiset hajaantuivat sen poluille, oli tunnelma väljä, yksilöllinen ja halukkaille omaa rauhaa tarjoava. Tapahtumapisteitä oli Sunnanvikin kartanolla, tallilla, kirkolla, taiteilijatalolla ja luostarilla, minkä lisäksi käytössä oli saaren luontopolku sekä siihen liittyvä uunituore seitsemän kohteen lisäosio.

Alla kuvakimara hyvän fiiliksen täyttämästä päivästä.


Viikinkikallion vanha väyläkummeli herätti kiinnostusta ja kiipeilyhaluja.


Vieraita tallilla. Tarjolla oli musiikkia, purtavaa ja tallipuoti.


Vuohet Rauha ja Unelma saivat paistatella huomiossa.


Commolition Band on asiallinen pumppu, ja sai meininkiä aikaiseksi keskellä sunnuntaipäivää.


Coyntry-tyyli oli paikallaan.


Hevosetkin kuuluvat näihin maisemiin.


Kartanolla oli kahvila, kirpputori ja esityksiä.


Vapaaehtoinen työntekijä hengähti hetken ikkunassa.


Polunvarsikirppis. Yrittänyttä ei laiteta.


Uusi luontopolku Palokärjen kierros oli neitsytkäytössä.


Lampaista digattiin.


Kasvimaan kohdalla toimi myyntipöytä, josta saattoi ostaa uutta satoa.


Autoja ei tapahtumassa ollut, mutta aina päästiin kulkemaan.


Heini Lehväslaiho säestäjänsä Tipi Tuovisen kera esitti musiikkipitoisia runoja.


Runoilija Anja Erämajan esitys oli hulvaton. Sähköpianoa soitti ja taustoja lauloi Petra Lampinen.


Kirkko oli täynnä. Messun toimitti pastori Jaana Räntylä.


Osansa päivään antoi saaren miljöö.


Ja luonto, jossa kulttuurivaikutteet yhdistyvät alkuperäislajistoon. Tässä poseeraa pyökki kilpikaarnahongan rinnalla.


Loppujen lopuksi useimmat hakevat saaresta rauhaa ja sitä löysi vilkkaan tapahtumankin aikana.