Valkoinen hyöky

Vartiosaari nähtynä Tammisalon rannalta. Jäälle kertyneeseen puolimetriseen umpihankeen ei ole polkua syntynyt, sillä viima on tasoittanut nopeasti jäljet.

Helsinki joutui kaaokseen, kun lunta tuprutti jo näin varhaisessa vaiheessa talvea yli 50 senttiä. Vastaavaa on koettu vuosina 1965 ja 1937, mutta vuoden 1915 ennätyslumista vielä hiipuu. Yhteiskunnan koneisto yritti väkisin pyöriä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, mutta eihän se onnistunut. Raitiovaunut tippuivat kiskoilta, junia ei näkynyt eikä kuulunut, autoilijat seisoivat sutivissa sumpuissa, pyöräilijät taluttivat kinoksissa, metrokin vitkasteli. Kaikki myöhästyivät kaikkialta. Hesarin yleisönosastoilla jo vinkattiin kanadalaisesta mallista, jossa lumimyräkän jälkeen kaupunki on suosiolla kiinni seuraavan päivän: hälytysajoa, siivouskalustoa ja vastaavaa elintärkeää lukuunottamatta kaikki tapahtumat, toimet ja kokoontumiset katsotaan peruutetuiksi ja väki lähtee liikenteeseen vasta välipäivän jälkeen kaupungin ollessa edes auttavasti aurattu. Tätä käytäntöä voisi lämpimästi suositella. Siinä on alkuperäiskansojen viisautta, perillä oloa perusasioista.


Lumiset puut ilahduttavat silmää mutta myös korvaa: mantereen jyminä vaimenee kummasti paksulumiseen aikaan.

Vielä 2000-luvun alkupuolella Vartiosaaren talonmies-Sinikan poika aurasi traktorilla saaren päätiet. Nyt tällaista luksusta ei enää ole, mutta väki polkee polkunsa sisukkaasti. Silloin usko alkaa olla koetuksella, kun polkua ei synny jatkuvan viiman ja tuprulumen vuoksi, kuten ensimmäisessä kuvatekstissä mainitaan. Sota-ajan kaukopartiossa latua avaavalle hiihtäjälle annettiin "leijonan mielen ja härän voimat" laukaisevaa Pervitinia, "höökipilleri", mutta saarelaiset saavat pärjätä ilman tällaista, hammasta purren ja välillä toki jupisten. Saaren pohjoispuoliselle ylityspaikalle yritettiin muutama päivä sitten tampata moottorikelkalla polunpohja, mutta kelkka ei päässyt lähellekään kohdetta kun oli jo juuttunut syvään pehmeään lumeen.

Tavallinen saarelainen lapioi pihalleen hermoverkoston, jossa on polut esimeriksi seuraaviin toiminnallisiin pisteisiin: kaivo, huussi, tunkio, polttopuuvarasto ja lintujenruokintapaikka. Näihin ei ole käytännöllistä kahlata lumessa. Joutolunta kun riittää, niin sitä voi lapioida myös talon seinustoille, jossa se muodostaa hyvän lämpöeristeen - koeteltu vanhan kansan konsti. Seuraavaksi täytyy alkaa tähyillä piharakennusten ja -rakennelmien kattoja, jotka notkuvat jo näin varhaisessa vaiheessa talvea hirmuiseksi käyneen lumikuorman alla. Asuinrakennustenkin katoilta lunta olisi hyvä pudottaa - mutta jos vaikuttaa siltä, että holahtaa luultavasti itse mukana, niin parempi luottaa vanhan rakennuksen hartioihin. Saaren talot ovat joka tapauksessa kaikki ajalta ennen tasakattovillitystä, joten painovoima pudottelee valkokiloja ensimmäisen suojakelin myötä.

Lumikengät ja metsäsukset on toki keksitty, mutta joka tapauksessa runsas lumi rajoittaa ihmisen kulkumahdollisuuksia siellä missä koneellinen kalusto on vain etäinen häiriöääni. Se voi tuntua ahdistavalta, mutta myös rauhoittavalta. Lapsikin tykkää - salaa - saamistaan rajoista. Sitä paitsi sadan päivän päästä koittaa kevät.


Vinttikamari pehmeissä ja lämmittävissä vällyissä.