Keskipäivän varjot ovat pitkät, mutta mitäs pienistä. Vielä kun löytäisi aurinkolasit kesäjemmasta.
Vaikka talvi etenee jo pitkällä, ovat Suomenlahti ja eteläisempi Itämeri sinnitelleet rannikkoalueita lukuunottamatta jäävapaina. Kostean ilmamassan läheisyydestä on seurannut se, että etelärannikon ja siinä sivussa Helsingin sää on ollut jatkuvasti pöpperöinen. Välillä pohjoisen henkäys kuitenkin lakaisee tiehensä matalalla laahaavat merisavut, ja paljastuu kirkkaus, jonka ihminen oli melkein jo unohtanut.
Näissä kuvissa katsomme tammikuun aurinkoa Vartiosaaressa. Päivä on edelleen vain runsaan seitsemän tunnin mittainen, mutta keskipäivän aurinko lämmittää kasvoja - eikä se ole epätoivoista itsepsyykkausta, vaan elohopeankin todistama seikka. Tammikuu on vuoden kuukausista muuttumattomin ja hiljaisin. Luonnonkulussa ei näytä tapahtuvan mitään kehitystä, päivän venyminenkin on vasta aavistus harmaavoittoisessa valjuudessa. Loppuvuoden sosiaalisesti vilkas juhlakausi on vaihtunut yhdestä iskusta eleettömään autiuteen, koruttomaan talvenpuurtamiseen, joka voi olla kokijasta riippuen melankolisen pitkäpiimäistä tai rauhoittavan avaraa. Jokainen tervehtii kuitenkin aurinkoista päivää, sillä se on konkreettisin muistutus kevään lähestymisestä.
Aurinkoinen metsä talvella huokuu puhtautta ja selkeyttä, joka tuo raikkauden kokijan mieleenkin. Tämän ovat maininneet meditaatiomestaritkin.
Luminen luonto oli muun muassa Akseli Gallen-Kallelan suuri innoittaja.
Viikinkikallio on päässyt moniin kuviin. Se on ohittamaton, no can do.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti