maanantai 13. joulukuuta 2010

Valkoinen hyöky


Vartiosaari nähtynä Tammisalon rannalta. Jäälle kertyneeseen puolimetriseen umpihankeen ei ole polkua syntynyt, sillä viima on tasoittanut nopeasti jäljet.

Helsinki joutui kaaokseen, kun lunta tuprutti jo näin varhaisessa vaiheessa talvea yli 50 senttiä. Vastaavaa on koettu vuosina 1965 ja 1937, mutta vuoden 1915 ennätyslumista vielä hiipuu. Yhteiskunnan koneisto yritti väkisin pyöriä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, mutta eihän se onnistunut. Raitiovaunut tippuivat kiskoilta, junia ei näkynyt eikä kuulunut, autoilijat seisoivat sutivissa sumpuissa, pyöräilijät taluttivat kinoksissa, metrokin vitkasteli. Kaikki myöhästyivät kaikkialta. Hesarin yleisönosastoilla jo vinkattiin kanadalaisesta mallista, jossa lumimyräkän jälkeen kaupunki on suosiolla kiinni seuraavan päivän: hälytysajoa, siivouskalustoa ja vastaavaa elintärkeää lukuunottamatta kaikki tapahtumat, toimet ja kokoontumiset katsotaan peruutetuiksi ja väki lähtee liikenteeseen vasta välipäivän jälkeen kaupungin ollessa edes auttavasti aurattu. Tätä käytäntöä voisi lämpimästi suositella. Siinä on alkuperäiskansojen viisautta, perillä oloa perusasioista.


Lumiset puut ilahduttavat silmää mutta myös korvaa: mantereen jyminä vaimenee kummasti paksulumiseen aikaan.

Vielä 2000-luvun alkupuolella Vartiosaaren talonmies-Sinikan poika aurasi traktorilla saaren päätiet. Nyt tällaista luksusta ei enää ole, mutta väki polkee polkunsa sisukkaasti. Silloin usko alkaa olla koetuksella, kun polkua ei synny jatkuvan viiman ja tuprulumen vuoksi, kuten ensimmäisessä kuvatekstissä mainitaan. Sota-ajan kaukopartiossa latua avaavalle hiihtäjälle annettiin "leijonan mielen ja härän voimat" laukaisevaa Pervitinia, "höökipilleri", mutta saarelaiset saavat pärjätä ilman tällaista, hammasta purren ja välillä toki jupisten. Saaren pohjoispuoliselle ylityspaikalle yritettiin muutama päivä sitten tampata moottorikelkalla polunpohja, mutta kelkka ei päässyt lähellekään kohdetta kun oli jo juuttunut syvään pehmeään lumeen.

Tavallinen saarelainen lapioi pihalleen hermoverkoston, jossa on polut esimeriksi seuraaviin toiminnallisiin pisteisiin: kaivo, huussi, tunkio, polttopuuvarasto ja lintujenruokintapaikka. Näihin ei ole käytännöllistä kahlata lumessa. Joutolunta kun riittää, niin sitä voi lapioida myös talon seinustoille, jossa se muodostaa hyvän lämpöeristeen - koeteltu vanhan kansan konsti. Seuraavaksi täytyy alkaa tähyillä piharakennusten ja -rakennelmien kattoja, jotka notkuvat jo näin varhaisessa vaiheessa talvea hirmuiseksi käyneen lumikuorman alla. Asuinrakennustenkin katoilta lunta olisi hyvä pudottaa - mutta jos vaikuttaa siltä, että holahtaa luultavasti itse mukana, niin parempi luottaa vanhan rakennuksen hartioihin. Saaren talot ovat joka tapauksessa kaikki ajalta ennen tasakattovillitystä, joten painovoima pudottelee valkokiloja ensimmäisen suojakelin myötä.

Lumikengät ja metsäsukset on toki keksitty, mutta joka tapauksessa runsas lumi rajoittaa ihmisen kulkumahdollisuuksia siellä missä koneellinen kalusto on vain etäinen häiriöääni. Se voi tuntua ahdistavalta, mutta myös rauhoittavalta. Lapsikin tykkää - salaa - saamistaan rajoista. Sitä paitsi sadan päivän päästä koittaa kevät.


Vinttikamari pehmeissä ja lämmittävissä vällyissä.

keskiviikko 1. joulukuuta 2010

Kiitämistä jäällä


Kaamosaurinko painuu aikaisin mailleen, mutta auringonlaskuun kiitämisessä on silti aina tunnelmaa.

Surf pop -kaksikko Jan & Dean lauloi 1964 innostuneena uudesta lajista nimeltä Sidewalk Surfin, jalkakäytäväsurffaus. No, siinä oli tietysti kyse rullalautailusta - ja Kaliforniasta. Samanlaisen innostuksen voi kokea arktisilla jäälakeuksilla hän joka kokeilee ensimmäisen kerran retkiluistimia. Tavallisiin hokkareihin (joihin monella liittyy sitä paitsi koulun urheilutuntien trauma) verrattuna ne nimittäin saavat luonnonjäällä luistelun tuntumaan suorastaan kutsuvalta touhulta. Röpelöt ylittyvät ongelmitta, ja koska teriin kiinnitetään omat mielikengät, on päästy tavallisten luistimien kivikovasta ja kylmästä tuntumasta.

Luistelija tuntuu kiitävän vaivattomasti, ja jos pieninkin myötätuuli rientää avuksi, voi kokemusta alkaa verrata matalalentoon. Siinä on lumoa. Ei ihme, että retkiluistelijat ovat usein malttamattomia ja syöksähtävät vaarallisen tuoreillekin jäille. Vartiosaari-Seuran puheenjohtaja pelasti jo yhden tänä talvena avannosta. Kokenut luistelija oli jo henkisesti luovuttanut ja valmistautunut kuolemaan, kun apu kiisi paikalle polkupyörällä jäätä pitkin.


Vartiokylänlahti on täysjäässä ja retki voi alkaa.


Jää tarjoaa vaihtuvia visuaalisia elämyksiä. Tässä se on kuin täynnä pumpulipalloja.


Vartiosaaren eteläpuolella odottaa jäälakeus kiitäjää.

Retkiluistelu on puhdasverinen hetkeen tarttujan laji. Tilanne jossa meri on turvallisesti jäässä mutta lumeton on melko harvinainen. Päivä pari jahkailua ja jaarittelua - ja tilaisuus voi olla lopputalveksi mennyttä.