maanantai 31. toukokuuta 2010

Uhattu lentokonehangaari


Vartiosaaren pohjoisrannikon näkyvin tunnusmerkki.

Punainen vanha puuhalli ruovikon laidassa ei ole venevaja. Se kuului aikoinaan Tempo-tavarataloista tunnetulle kauppias John Nylundille ja on lentokonehangaari. Rakennuksen valmistuessa 1930-luvulla hyvin monet lentokoneet Suomessa olivat vesitasoja (talvisin suksitasoja). Tallinnaan ja muualle kiitävät matkustajakoneetkin nousivat pitkään merestä Katajanokan ja Vanhankaupunginlahden terminaaleiltaan, ennen kuin saivat kentän Santahaminasta ja lopulta Malmilta.

Nylundin arvetenkin kaksitasoisessa koneessa on riittänyt lähiseudulla ihmettelemistä. Kerrotaan, että hieman ennen sodan syttymistä kone vaurioitui rysähtäessään Marjaniemen edustalla olevan Pienen Koivusaaren rantaan. Ilmeisesti se saatiin kuitenkin kuntoon ja otettiin sotapalvelukseen. Siltä reissulta se ei palannut.

Vanha hangaari odotti "kädet levällään" väsynyttä konetta takaisin vuosikymmenet. 2000-luvun alussa sen syli suljettiin lauta-aidalla. Unohdus jatkui tiiviimpänä, ja vain kylmettyneelle pilotille tarkoitettu sauna kelpasi hangaarin (Kaislikko-nimisen huvilan yhteydessä) vuokrannelle ohjelmapalvelufirmalle. Rakennuksen kattoa ei puhdistettu syksyn lehdistä, sen helmoihin kiinni kasvanutta maatuneiden lehtien muodostamaa massaa ei siivottu pois. Ketään ei kiinnostanut. Viimein hangaarin hallitsija Helsingin kaupungin kiinteistövirasto totesi, että rakennus joutaa purettavaksi.


Hangaari on komea ja kookas.


Kattopalkistoa.

Virasto teki purkuilmoituksen "ränsistyneestä ladosta ja saunasta". Rakennusvalvonta merkitsi 26.3.2009 purkuilmoituksen tiedoksi ja antoi purkamiselle aikaa kolme vuotta. Homma sujui heittäen pelkällä ilmoitusmenetelmällä, koska yli kahden sadan neliömetrin hangaari ei kuulemma ole rakennus, vaan "rakennelma" ja koska alueella ei ole asemakaavaa. Virkamiehen päätös kuului: "Yli-insinööri todeten, että edellämainittu purkaminen ei edellytä maankäyttö- ja rakennusasetuksen 67§:n mukaista tiedottamista kaupunginhallitukselle ja Uudenmaan ympäristökeskukslle, päättää merkitä ilmoituksen tiedoksi". Lopuksi vielä muistutettiin rutiininomaisesti: "Purkamistyössä on otettava huomioon kaikki toimenpiteet, jotka ovat tarpeellisia henkilöiden ja omaisuuden varjelemiseksi vahingolta".

Kulttuurihistoriallisesta vahingosta, tietenkään, ei sanaakaan. Purkulupahan oli myönnetty ladolle. Mato Valtosen ja Sakke Järvenpään radiohupailussa Pullakuskit kysyttiin aikoinaan 1980-luvulla: "Missä neuvostoliittolaiset säilyttävät heinää?" Irvileukain vastaus kuului tietenkin: "Ladoissa!" Mutta vitsit sikseen, lato ja lentokonehangaari ovat kaksi täysin eri asiaa, ja ladolle myönnetyn purkuluvan ei tulisi koskea hangaaria sen enempää kuin nakkikioskille myönnetyn purkuluvan kirkkoa.

Kaupunginmuseon tutkija Sari Saresto ja kaupunkisuunnitteluviraston arkkitehti Riitta Salastie tekivät Vartiosaaressa rakennusinventointia kesällä 2009, ja totesivat lentokonehangaarin "historiallisesti arvokkaaksi ja tärkeäksi osaksi saaren rakennuskantaa". Mainittiin myös, että "rakennus on isokokoinen eikä vaikuttanut erityisen ränsistyneeltä". Silti museoväki joutuu nyt toteamaan, että tapahtunutta virhettä - purkulupaa, jos kohta väärin perustein myönnettyä - on vaikea perua ja ainoa tapa pelastaa rakennus on neuvotella kiinteistöviraston kanssa. Tähän pyritään muun muassa Vartiosaari-Seuran taholta, mutta tarvitaan myös laajempaa tietoisuutta ja tukea.


Suomen tunnetuin vanhojen rakennusten korjausasiantuntija, arkkitehti Panu Kaila ei ollut mielissään rakennusharvinaisuuden purku-uhasta. "Pitäsi suojella", hän totesi yksikantaan ja vinkkasi, että kunnostussuunnitelman voisi antaa jollekin arkkitehtioppilaalle diplomityön aiheeksi.


Vanha vesitasohangaari on erityinen ja ainutlaatuinen osa Vartiosaaren historiaa, kuten koko Suomen ilmailuhistoriaa. Tiedätkö jostain vastaavan? Me emme. Ei tiedä myöskään Suomen rakennustaiteen museon arkkitehtuuriarkiston päällikkö Timo Keinänen. Hän veikkaa hangaarin olevan maassamme ainoa lajissaan.

maanantai 17. toukokuuta 2010

Resepti: Horsmakeitto

Maitohorsman nuoret versot on erinomaista syötävää. Niitä voi syödä ihan sellaisenaan tai tehdä niistä salaattia. Hyvän keiton saa seuraasti:

Reilu nippu horsmaa varsineen ja lehtineen
2 perunaa
1 sipuli

Horsma paloitellaan ja perunat ja sipuli pilkotaan. Keitetään noin 15 minuttia ja maustetaan. Tarjoillaan smetanan kanssa.

Paratiisi. Nyt.



Luonnossa vallitsee nyt paratiisillinen tuntu.

Mielleyhtymä ei ole tuulesta temmattu. Uskontotieteilijä Jani Närhiltä tarkastettiin vuosi sitten väitöskirja, jossa hän selvitti erilaisten kulttuurien ja uskontojen paratiisikäsityksiä. Vaikka monet kansat olivat eläneet maapallon eri puolilla vailla kosketusta toisiinsa, toistuvat eräät paratiisille mielletyt ominaisuudet kerta toisensa jälkeen. Ne olivat yleismaailmallisia, arkkityyppisiä, syvälle ihmismieleen juurtuneita.



Paratiisin keskeisiä tunnusmerkkejä ovat seuraavat: siellä on puoliavara maisema, joka tarjoaa yhtä lailla suojapaikkoja kuin mahdollisuutta nähdä pidemmälle; paratiisissa on vihreää ja siellä on tarjolla elämälle tärkeitä resursseja (makeaa vettä, syötävää); siellä ei ole vaaroja ja vihollisia, mutta kylläkin sopivissa määrin lajikumppanien seuraa.



Sanalla sanoen paratiisi edustaa eloonjäämiselle ja hyvinvoinnille suotuisaa ympäristöä.



Alkusuven maisema, joka on kostea, mehevä, tuoksuva, värikäs, soiva ja täynnä kukoistusta, tuntuu resurssirikkaalta ja samalla vastasyntyneessä viattomuudessaan riskittömältä. Se tuntuu paratiisilta. Ja se kannattaa kokea tänään ja huomenna, koska se muuttuu huikealla nopeudella, on uusi joka päivä.



Vartiosaaren paratiisillisimmat sopet ovat rehevät lehdot ja lehtomaiset kasvupaikat, joista parhaita ovat kotkansiipilehdoksi ristitty tervalepikko luontopolun ensi kolmanneksella, saaren länsiosan suojaisen laakson lehto jyhkeän haavikkonsa kera sekä saaren pohjoisosassa sienimäisen niemen tyvessä sijaitseva lehto, jonka ylpeys on kesäkuussa kukkiva, jännittävän näköinen lehtoängelmä.



Tietenkin paratiisi on viime kädessä mielentila, sisäinen kokemus. Mutta ulkoinen todellisuus voi auttaa virittäytymään siihen.

Löydä paratiisisi. Nyt.

tiistai 11. toukokuuta 2010

Helsingin tuntematon saaristokylä - Vartiosaaren yleisesittely


Vartiovuorella kesäaamuna kello kuusi.

”Kansallismaisema. Tästä pitäisi olla kuva viidensadan markan setelissä!”
Näin huudahti jokin kävijä vuosia sitten, kun kapusi ensi kertaa Helsingin Vartiosaaren muinaisaikaiselle vartiomäelle ja antoi katseensa levätä iäkkäissä kalliomännyissä ja horisonttiin asti saarien täplittämässä merimaisemassa.

Nyt valtio on myynyt markkansa, mutta Vartiosaari on jäljellä. Ainakin toistaiseksi, vaikka rima on huojunut usein. Neliökilometrin kokoisen saaren sijainti seitsemän kilometriä itään Senaatintorilta tekee siitä arvokasta, liiankin arvokasta rakennusmaata. Tämä ei ole jäänyt gryndereiltä huomaamatta. Helsingin yleiskaavaluonnoksessa 2002 Vartiosaari jätettiin selvitysalueeksi, kun suojelua ja rakentamista kannattavat tahot olivat uuvuttaneet toisensa ilman lopullista tulosta.


Karua ylänkömetsää saaren itäosissa.

Vartiosaari on kummitellut asuntorakentamista ajavissa kaavoissa vuodesta 1943. Helsingin karttaa katsottaessa onkin pienoinen ihme, että se on välttynyt nykymalliselta ja –mittaiselta rakennustuotannolta ja infrastruktuurilta. Vain sata metriä erottaa sen mantereesta. Toisella puolella kohoavat elementtilähiöt (Laajasalo) ja formulakuskeistaan tunnetut kultahammaspytingit (Tammisalo), toisella puolella hamuaa lammas laidunta, paukkuu pölli klapeiksi ja kuiskaa piiloinen metsä.

Liki koko saaren kattava vihermatto näyttäytyy lehtona, vanhana puutarhana, hakamaana, niittynä, maatumisluhtana, mustikkatyypin sekametsänä, karuna mäntykankaana ja kallioylänkönä. Vartiosaaressa kasvaa ainoana tunnettuna paikkana Suomessa rantaruttojuurta. Lehtomaitikka, lehtoängelmä ja valkolehdokki tulkoon nekin jaloina kasveina mainituiksi.


Sunnanvikin kartanon puistossa viihtyvät muun muassa tammet, mutta myös monet siperialaiset lajit, joita suosittiin autonomian aikana puutarhakasveina.

Biotooppien runsaus, kuten topografian ja maiseman monipiirteisyys saa saaren tuntumaan isommalta kuin sen koko numeroina antaisi olettaa. Eksymisiä sattuu jopa hyvillä kartoilla varustautuneille ensikertalaisille, mutta ihmeellisen onnellisilta he silti vaikuttavat. Helsingin kaupunki on tehnyt saaren metsissä hoitotoimiaan, mutta kunniakseen sentään metsähevosten Eemeli ja Simeoni hirnumisen säestyksellä eikä kaikissa paikoissa muutenkaan. Onpa jokunen soppi jäljellä, jossa vanhan metsän tunnusmerkistö on pitkälle kehittynyt ja muun muassa Luonto-Liiton pääsihteeri Mauno Särkkä pääsee huokaisemaan: ”Jestas, ei kotipuolessani Keski-Suomessa oikeastaan koskaan näe tällaista”.

Aikakonemaista siirtymää täydentää se, että mikään Vartiosaaren liki kuudestakymmenestä talosta ei ole 1950-lukua uudempi. Valtaosa rakennuksista on 1900-1920 –lukujen huviloita, jotka aikoinaan muodostivat symbioosin saaren keskiosien varhaisemman torppariasutuksen kanssa. Saaren maa-alue oli jakaantunut keskiajalta lähtien Botbyn (Vartiokylä) ja Degerön (Laajasalo) kylien ja myöhemmin kartanoiden kesken. Muiden töidensä ohella torpparit rakensivat ja huolsivat talvisin huviloiden laitureita, kesäisin he viljelivät viljaa ja kasviksia. Tuotteita myytiin Kauppatorilla. Maidot pantiin aamun ensimmäisessä höyryveneessä kaupunkiin ja samalla saatiin päivän lehti. Varsinainen maatalous hiipui 1970-luvulla, mutta tälläkin vuosituhannella saaressa on ollut kanala, jossa kotkottivat Savitaipaleen maatiaiset.


Talli on vuodelta 1918.

Rikkomattoman rakennusperinnön ohella saaren kärrytieverkosto on alkuperäisasussaan. Saaren halki kyllä kaavailtiin 1968 Itäväylän veroista moottorikatua (Smith-Polvisen liikennesuunnitelma), mutta se on jo oma tarinansa. Vartiosaari voisi olla museo, vaan sitä se ei ole. Paikkoja ei ole muutenkaan syleilty hengiltä, puleerattu, siirappikuorrutettu ja alleviivattu. Saaressa ei ole metriäkään asfalttia eikä ensimmäistäkään katulamppua. Yö on yö, pimeä ja syvä, ei oranssina sirisevä keinopäivä. Shoppailemaan ei pääse (paitsi kuluneena kesänä Suomen viimeisimpään kauppalaivaan, sipoolaiseen Christinaan), mutta monella on ”plantaasinsa” hyötykasveille ja metsä puskee marjaa ja sientä. Paikallista puuta käytetään lämmitykseen, kesäveden katkettua kaivovesi on arvossaan, keväällä maistuu mahla.


Lehdon tunnelmaa.

Tokikin saari on muun maaseudun tavoin muuttotappioaluetta. Sen ympärivuotinen väkiluku on puolittunut 1960-luvulta ja on nykyisin noin kaksikymmentä. Helsingin saaristossa se on silti poikkeuksellisen paljon, varsinkin kun saareen ei kulje lossia (tosin kesäinen vesibussi Hakaniemestä). Talvikauden asukkailla on niksinsä kelirikkoa varten: pannaan lavereita heikoille jäille ja avitetaan kevätaurinkoa tuhkaamalla haluttu kanavanpaikka maalisjäälle. Ilmastonmuutoksen oikukkaaksi lietsoma rospuutto tiivistää kylätunteen, yhteisöllisyys on silloin henkikullankin asia. Saarelaisissa on kaiken ikäisiä. Eräs yhdeksääkymmentä käyvä rouva asuu yksin omaa synnyintölliään – eikä hänen ikinä ole kuultu valittavan.

Vartiosaaren potentian luovuuden ja latautumisen tyyssijana ovat huomanneet ainakin ne parikymmentä yhteisöä ja toimijaa, joilla on siellä tukikohta. Tällaisia ovat Kirjailijaliitto, Helsingin kaupunginteatteri, asunnottomien Vailla vakinaista asuntoa -yhdistys, Laajasalon piirin kesänuorisotalo, poikkitaiteellinen taiteilijatalo, valokuvaajien yhteisö, karmeliittanunnan vetämä ”luostari”, ympäristötaiteen yhdistys sekä veikeä vuohiklubi.


Palstaviljelyalueella on sata aarin henkireikää.

Saareen pääsyä on tasoittanut se, että noin kolmekymmentä rakennuksista on Helsingin kaupungin omistamia ja vapautuessaan vuokrattavissa. Vartiosaari on mainittu asiakirjoissa ainakin 1500-luvulta. Sen nimiasu oli vuonna 1577 niinkin tyylikäs kuin Wårdzhöö; nimi viitannee rooliin vahti- ja vainovalkeasaarena, Vartiokylän linnavuoren etuvartiona. Saari on kuitenkin yhä hämmästyttävän huonosti tunnettu. Yleensä syntyperäiset helsinkiläisetkään eivät siitä myönnä kuulleensa, saati että olisivat siellä käyneet. Eivätkö ihmiset katso yhtään ympärilleen?

(Teksti on julkaistu laajemmassa muodossa Elonkehä-lehden numerossa 8/2009).

maanantai 10. toukokuuta 2010

Yönsydän: Kasvun ääniä

Saari erottautuu ympäröivästä Helsingistä sillä, että siellä taustahäly ei häivytä luonnon ääniä, kuten lumen sulamista tai lintujen keväistä riemua.

Kun virittää korvansa kaikkein tarkinpaan, voi kevätyössä kuulla kuinka kasvit kasvavat. Ääni muistuttaa verkkaista sadetta, jossa isot pisarat lankeavat karikkeeseen. Sen kuullakseen on hyvä pysähtyä ja kumartua maan puoleen. Moni oivallinen juttu edellyttää pientä nöyrtymistä. Se tyhjentää pöytää, jolloin jotain uutta voidaan kattaa sille.

Kasvun ääni. Lukemattomat eliöt ne siinä liikkuvat, versot nytkähtelevät, maa aukeaa. Kun tuota hienovaraista ja hiljaista rapinaa ja rasahtelua kuuntelee rentona mutta tarkkaavaisena, ajatukset väistyvät ja kasvun ääni alkaa vallita omassa hiljaisessa mielessä. Silloin voi kokea yönsydämen onnen ja on itsestäänselvää, että omakin tehtävä on kasvaa. Taivaisiin saakka.

Resepti: Kevätsalaatti



Vartiosaari on erinomainen paikka luonnonkasvien keräämiseen, sillä siellä ei tarvitse olla huolissaan liikenteen pölyistä. Saari on myös monista muista Helsingin seudun saarista poiketen maaperältään viljava ja sen vuoksi siellä kasvaa suuri joukko erinomaisia ravinto-ja lääkekasveja. Syötävät kasvit on paras kerätä nuorena, sillä silloin ne ovat täynnä ravinteita ja elinvoimaa.

Ohje kevään ensimmäiseen vihersalaattiin:

Kerätään vuohenputken, voikukan, poimulehden ja mesiangervon lehtiä sekä pihjalan hiirenkorvia. Vihreät lehdet silputaan ja punaiset lehdet (mesiangervo) ja hiirenkorvat asetellaan kauniisti päälle. Mesiangervo on melko vahvan makuista, joten sitä kannattaa kerätä vain pieni määrä. Lopuksi päälle kaadetaan hieman öljyä.

Hieman myöhemmin nousevista kasveista erinomainen on muun muassa horsma, jonka nuoret versot kelpaavat suoraan salaatiksi. Kun horsmaa saksii, kasvattaa se pitkin kesää uusia tuoreita latvuksia. Tarkista kuitenkin, ettei horsma ole kirvojen valtaama, kuten ne toisinaan ovat. Horsmasta saa tiettävästi myös hyvää teetä, kunhan sitä fermentoi eli hiostaa. Entisaikaan Venäjällä horsma eli "iivanantee" oli niin yleisesti käytetty ainesosa teeväärennöksissä, että metsää kaadettiin ihan sen kasvun lisäämiseksi.


Pihlajan nuppujen maku muistuttaa marsipaania. Maista ja ylläty!

Värejä ja sävyjä


Ylivuotista punaa ei himmentänyt ankara talvi.

Äitienpäivän aikaan saareen kannattaa tulla katselemaan kukkivia vuokkoja: sinisiä, valkoisia ja keltaisia. Luontopolun varrella tervaleppäluhdassa on myös jotain hyvin ihastuttavaa, nimittäin valkovuokkoja, joiden terälehtiä kirjoo ruusunpuna. Osa kukista on vain vähän, mutta osa ihan kunnolla punastuneita.

Suomessa puhuttiin 1950-luvulle asti esimerkiksi maalien väreistä käyttäen vertauksia kotimaiseen luontoon. Vadelmanpunainen tai rentukankeltainen olivat yleisiä termejä. Arkkitehtuurin asiantuntijat sanovat, että tuolloin vallalla oli eräänlainen romantiikka. Niin sanottu teollinen rationalismi syrjäytti sen 1960-luvun alkaessa; enää ei kehdattu olla niin tuttavallisen kotikutoisia, että oltaisiin verrattu hienoja sisustuselementtejä luontoon.

Siellä ne värit kuitenkin ovat, edelleen. Kiintoisa tehtävä väreistä kiinnostuneille luonnon ystäville onkin seuraava: pyytäkää maalikaupasta värikartta ja painelkaa metsään, rannoille ja niityille. Etsikää väreille vastineet ja nimetkää kartta uudestaan löytöjenne mukaan.


Värejä keräämässä.

sunnuntai 9. toukokuuta 2010

Kasvi esittäytyy: Rantaruttojuuri



Vapusta alkaen parin viikon ajan saaressa voi ihailla kukkivaa rantaruttojuurta (Petasitus spurius). Luontopolun varrella sijaitsevalla ruovikkoisella hiekkarannalla kasvava noin 40 hedekukan kasvusto on Suomen ainoa lajissaan. Vuonna 1974 havaittua suurharvinaisuutta pyhiinvaeltaa keväisin katsomaan ja kuvaamaan botanisteja ja kasvibongareita, jotka heittäytyvät kasvin nähdessään maihin kuin kumartaakseen sitä. Kamerat käyvät ja ilmeet ovat muikeita.

Rantaruttojuuren kasvupaikka on saaren ainoa luonnonsuojelulain nojalla rauhoitettu alue. Kukaan tiedä, onko kasvin juurenpalanen ajelehtinut Viron rannikolta tai muualta Itämeren eteläisimmiltä rannikoilta, joissa rantaruttojuuri esiintyy luonnonvaraisena, vai onko sen alunperin joku tuonut huvilansa puutarhaa somistamaan. Rantaruttojuurta löydettiin 1930-luvulla myös Ahvenanmaan Eckeröstä, mutta sikäläinen esiintymä katosi. Luonto on alituista aaltoliikettä; lajit levittäytyvät ja taantuvat kuin tanssien ilman ihmisnäppienkin vaikutusta.

Rantaruttojuuri kasvattaa ensin kukkavarret, muhkeat ja leveät lehdet kehittyvät vasta kesää kohden. Koristekasvina viljellystä ja luontoonkin karanneesta etelänruttojuuresta sen erottaa keltaisten kukkiensa vuoksi (etelänruttojuurella ne ovat punaiset). Nimi viittaa kasvin käyttöön lääkekasvina: myrkyllisiä alkaloideja sisältävää juurta on käytetty parantamaan vaivoja kuten migreeniä, yskää ja jopa ruttoa. Ehkä keskiaikaisen vastaavuusmagian harjoittajat, joiden yleinen periaate oli "sama parantaa saman", havaitsivat ruttojuuren hajun muistuttavan paiseruton pelättyä hajua.

Maavarsiverkostonsa turvin kasvi näyttää löytänen kohtalaisen vakaan sijan rannalla. Kuitenkin sekä kurttulehtiruusu että jättibalsami, molemmat ärhäköitä syrjäyttäjäkasveja, yrittävät vallata siltä alaa. Harvinaisen kasvin soisi säilyvän rehevöityvällä rannalla. Joten keltakukkaisen ystävämme puolesta: tervetuloa kitkemään ja niittämään balsamia ennen sen kukintaa!


Jälleen yksi harras kasvien ihailija havaittu rantaruttojuuren äärellä.

lauantai 1. toukokuuta 2010

Tervetuloa Villin vihreän saaren blogiin

Tämän blogin tarkoituksena on tutustuttaa Sinut villiin vihreään saareen, joka on ihmeen monipuolinen ja hieno, ja samalla tuntematon ja kaavoituksessa uhanalainen osa Helsinkiä. Blogissa tutkailemme kasveja, seuraamme saaren elämää, setvimme historiaa, opimme, inspiroidumme, ja toivon mukaan myös nauramme.

Nimen blogiin inspiroi Anneli Jussilan mainio nuortenkirja Villit vihreät saaret.

Ai että mistä saaresta puhumme? Tietenkin Itä-Helsingin sisäsaaristossa sijaitsevasta Vartiosaaresta.

Vapunpäivänä 2010 villillä vihreällä saarella,

Adela Pajunen ja Marko Leppänen