maanantai 29. marraskuuta 2010

Levon maa kutsuu - hiljaa kuin kuiskaten


Pyry teki kalliolle muodostelmansa, johon jänis jätti jälkensä. Taustalla ulompi saaristo, jossa vallitsee tällä hetkellä käytännössä erämaa.

Poikkeuksellisen raju pakkasjakso jäädytti saaren pohjoispuoliset salmet sellaisella puhdilla, että kesti vain runsaat kaksi vuorokautta täysin avonaisesta vedestä käveltävään jäähän (tähän tosin vaikuttivat myös onnekkaat tuuliolot). Nyt saareen voi jo hyvin saapua jäitse. Selkein ja varmin reitti on Vartiosaaren Laajasalon puoleiselle sivulla Reposalmessa (Reposalmentien päässä), jossa on saarelaisten pääylityspaikka ja myös jäälle asetetut kävelylaverit.

Marras- ja joulukuut ovat saaren elämässä kaikkein hiljaisinta jaksoa. Sama pätee toki kaikkiin ulkoilualueisiin; ne hiljenevät lyhyinä ja hämärinä kaamospäivinä, jolloin ihminen sitä paitsi usein on loppuvuoden jouluun huipentuvan kiirerumbansa pyörteissä. Saaressa yleensä myös syysmyrskyt ja kelirikkovaikeudet ovat suurimmillaan juuri tähän aikaan vuotta, ja vuorovene on lopettanut kautensa ja huviveneilijät kaikonneet.

Tavallisesti mantereen ulkoilijat saapuvat saareen tammikuussa pienissä määrin ja helmi-maaliskuussa tihenevin joukoin, jotka huipentuvat aurinkoisina viikonloppuina suuriksi vaelluksiksi. Mutta tänä talvena - sikäli kuin talvi pitää otteensa - ei ole tarvis odottaa uutta vuotta ja laskaisaikaa kokeakseen helsinkiläistä saaristoluontoa. Saaren lumisten metsien suojassa vallitsee parhaimmillaan hyvin erityinen tunnelma, vuodenkierron rytmin luontainen suvanto, hiljainen ja odottava hetki, levon maa. Jos sellaiseen tuntee vetoa, kannattaa sen luokse hipisä - olla sen kanssa itsekin myhäilevän verkkainen, kuten pohjoisen nisäkkään nyt kuuluukin.

keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Kohden kelirikkoa ja talvea

Kuten toisinaan käy, iski talvi tänä vuonna yllättäen ja kertarysäyksellä etelärannikon pitkän syksyn jälkeen. Lämpötila on ollut useita päiviä pakkasen puolella, lunta on tupruttanut ja elohopean ennustetaan entisestään laskevan. Saarelaisille se tietää kelirikkoa, tuota jokavuotista ajanjaksoa, jolloin kulkeminen asettaa erityishaasteita, selviytymisvietti tuo ihmiset luontaiseen yhteyteen ja luonnon asettamat rajoitukset on pakko hyväksyä.

Tässä kuvakavalkaadissa katsomme tämänpäiväisiä näkymiä kelirikon aatosta. Sen perässä annamme linkin, jota kautta voi lukea vartiosaarelaisen kelirikkoraportin viime talvelta.


Aamun sininen valo ja lumipyry, jossa näkyvyys on alle kilometrin.


Ruovikkoa Vartiosaaren Tervaluodon ja Vasikkaluodon välissä.


Jatkuvasti noin 12 m/s puhaltava koillistuuli pitää meren auki, vaikka pakkanen haluaisi pakottaa sen jäähän.


Osa veneistä on jo nostettu pois odotetun jäätymisen tieltä, osaa vielä tarvitaan.


Martaan minimalistinen kauneus muuttuu pian postikorttimaiseksi lumisuudeksi.

Ja sitten lupaamamme linkki:
http://esoteerinenmaantiede.blogspot.com/2009/12/jaan-ymparoimana-meren-jaatyminen-ja.html

Lisäohjelmamme ei lopu vielä tähän. Tietoisesti vuodenkierrolle kiusoitellen ja valaaksemme toivoa lämpimän auringon odottamiseen esittelemme tässä kevään kelirikkokuvia. Eli näin jäistä päästiin huhtikuussa 2010 Vartiosaaren ja Tammisalon välisessä Jatasalmessa.


Tässä kulkeminen käy vielä jään yli kävellen, mutta kevätaurinko helottaa ja työnnettävä kelirikkojollakin on jo tuotu jäälle.


Halutun väylän kohta on tuhkattu rannasta rantaan, jotta aurinko auttaisi sulatuksessa vieläkin paremmin. Iso metallivene heijastuu sulamisvedestä. Se on pudotettu jäälle, jota on myös heikennetty kairaamalla reikiä. Veneen tehtävä on avata ränni. H-hetken valinta on tarkka juttu; liian aikaisin väylän avaus on melko toivotonta jään ollessa vielä liian vahvaa - ja toisaalta liian myöhäiseen ei voi odottaa, koska jäällä kävely (varsinkin salmen keskiosissa) on käymässä turvattomaksi.


Viime kevään erikoisuus oli valtavan lumimäärän jäljiltä jäähän jäänyt talvisen polunpaikan tallautumiskannas, jota pitkin oli pitkään turvallista kulkea. Kymmenisen senttiä ympäristöään korkeampana se mahdollisti myös kuivin jaloin kävelyn jään pinnan lainehtiessa aika ajoin sulamisvesistä.


Kauempaa katsottuna kannas näytti valkealta narulta, mikä toi sille nimen "elämänlanka".


Arpa on heitetty ja on lähdetty joukolla jäätä särkemään. Kuten tavallista, ensiyrittämällä ei päästy aivan toiseen rantaan asti, mutta pitkälle kuitenkin. Loppumatka piti loikkia lankuilla. Viime keväänä joku saarelaisten tavoista tietämätön huolestunut kansalainen soitti pelastuslaitokselle, kun näki yksinäisen veneen railon päässä. Railoon hyppäsi pintapelastaja ja helikopteri sekä sammakkomies olivat jo matkalla, kunnes joku keksi soittaa veneen omistajalle, joka vastasi asiointireissultaan kaupungilta...


On suuri tunne, kun jää antaa periksi pitkän talven jälkeen.


Juuri avatussa rännissä on valtavia jäälauttoja, joiden perkaaminen on oma hommansa. Tämä käy työntämällä lautat keksillä jääkannen alle.


Viimeisetkin metrit ovat antaneet periksi lämpimänä iltapäivänä ja ensimmäinen vene on saavuttanut Tammisalon puoleisen laiturin.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Elementtien saari


Näkymä Viikinkikalliolta lokakuun lopussa. Mitä elementtejä vaistoat hetkestä?

Kaupungistunut ja ammattikuvaltaan tietoteknistynyt ihminen viettää yhä suuremman osan ajastaan istuen näyttöpäätteen äärellä. Niinhän tämäkin teksti on laadittu; silmät sirrillään, takalisto puutuneena ja vain näpit liikkuen. Pentti Linkola ei ole enää ainoita ajattelijoita, joiden näkemyksen mukaan ihmiselle, siis laajalle osalle kansaa, tekisi hyvää palata "oikeisiin" ulkotöihin. Äkillinen rakennemuutos ei näytä tämän hetkisessä todellisuudessa realistiselta, mutta lukija tunnistanee kaipuun kehollis-henkiseen kokonaisvaltaisuuteen, jota pelkät sisätilat ja teknologia eivät kykene tarjoamaan.

Mistä siinä on syvemmin ottaen kyse?

Erään vastauksen tarjoaa tiibetinbuddhalaisuuteen toistatuhatta vuotta sitten sulautettu alkujaan shamanistinen Bön-traditio. Siinä annetaan suuri merkitys elementeille, joita ovat ne tutut neljä - maa, vesi, tuli ja ilma - ja kaupan päälle viides, tila eli avaruus, jossa kaikki edellä mainitut ilmenevät. Bön-opetusten mukaan nämä elementit ovat olemassa paitsi ulkoisessa maailmassa, myös ihmisessä itsessään. Maaelementtiä edustavat esimerkiksi kehon lihakset ja muu kudos, vettä kehon nesteet, tulta ruumiinlämpö ja ruoansulatus, ilmaa kehon ontelot ja hengitys sekä avaruutta mielen perusluonto: tietoisuus, joka on kaikkien ajatusten, tunteiden ja tuntemusten takana. Muillakin elementeillä on vastaavuutensa mielen tasolla, tiedämmehän esimerkiksi, millaista on "tulistua" jostain - tai kun joku on "jalat maassa" tai "tuulispäänä".


Tätä televisiota ihminen ei väsy koskaan tuijottamaan.

Monet Vartiosaaressa vierailevat kertovat olonsa kohentuneen käynnin johdosta. Tähän voi olla tietysti selityksenä jossain saatu hyvä pulla. Todennäköisemmin miellyttäväksi koetussa olossa on kuitenkin kyse jostain perustavammasta, ja tässä yhteydessä voimme nähdä asia nimenomaan elementtien valossa. Kun ihminen on yhteydessä ulkoisessa ilmeneviin elementteihin, vaikuttaa se myös vastaaviin elementteihin hänen sisällään, voimistaen ja tasapainottaen niitä. Verrattuna muuhun Helsinkiin, Vartiosaaressa on hyvin luontevaa olla yhteydessä kaikkiin viiteen elementtiin, varsinkin jos oleiluun liittyy toiminnallisia puolia.

Maa tuoksuu ja tuntuu kaikkialla, ja sitä voi myöriä vaikka kasvipalstalla tai sienimetsällä. Veden läsnäolo on ilmeinen saaren ollessa ympäröity sillä, mutta kuvaan voi vielä kuulua kaivoveden nosto ja sen juominen. Tulta tarjoaa aurinko, mutta myös nuotiolle istuminen tai verkkaan pesässään rapsahteleva ja humiseva puulämmitys. Ilmaa riittää merituulen myötä ja se on raikasta, vailla pakokaasuja ja katupölyä. Entä tila, avaruus, tuo bön-buddhalaisten mukaan lopulta tärkein elementti? Paras yhteys siihen löytyy pilvettömästä sinitaivaasta, jota katsotaan avaralta paikalta. Saaressa tällainen paikka on ennen kaikkea vartiomäki, Viikinkikallio, joka epäilemättä on suosituin yksittäinen käyntipaikka Vartiosaaressa.


Moni haluaa työntää sormensa maahan ja avittaa kasvun ihmettä.

Summa summarum: yhteys eri elementteihin on luontaista ja luontevaa ihmiselle, sillä hän on itsekin niistä sataprosenttisesti muodostunut. Ihmisessä ei ole mitään osaa tai ominaisuutta, joka ei ole kytköksissä johonkin viidestä elementistä. Moni osa tai ominaisuus on kooste kahta tai useampaa elementtiä. Kun ihminen on yhteydessä ulkoisessa ilmeneviin elementteihin, vaikuttaa se myös vastaaviin elementteihin sisällä, stimuloiden niitä. Pääsääntöisesti ihminen tuntee spontaania vetoa niitä elementtejä kohtaan, joita erityisesti haluaa itsessään voimistaa. Siksi elementtien kanssa työskennellessä kannattaa unohtaa raskaat ajatusprosessit ja spontaanisti "antaa mennä vain", ollen kuitenkin mahdollisimman tietoisesti läsnä.

Yksi konkreettinen ja tiibetinbuddhalaisuudessa käytetty harjoitus on kuitenkin suositeltavissa. Se on taivaan tuijotus, johon jo viittasimme. Kun antaa katseensa levätä sinitaivaan suunnattomassa avaruudessa, voi tunnistaa oman mielensä perusluonnon, joka on samalla tavalla rajaton ja kirkas. Toisin kuin sinitaivas, se on myös tietoinen, yhtä suurta tietoisuutta. Ajatukset, tunteet ja tuntemukset ovat kuin lintuja tai pilviä, jotka kulkevat mielen sinitaivaan halki. Ne eivät voi tahrata tai tehdä paremmaksi sitä, eivät vaikuttaa siihen mitenkään. Taivas niiden takana on aina kirkas ja rajaton - kuin peili niiden näyttäytyä. Mielen perusluonto on ollut aina täydellinen ja virheetön, se on nyt sitä ja tulee aina olemaan. Tehtävä on havaita se kaiken tilapäisen säpinän takaa ja levätä siinä. Aluksi tämä ehkä onnistuu vain välähdyksittäin, mutta välähdyksien kesto ja vakaus tuppaa lisääntymään harjoituksen myötä. Tiibetinkielessä "meditaatiota" tarkoittava sana merkitsee myös "totuttautumista", ja siitä on juuri kyse: ei minkään uuden keksimisestä tai rakentamisesta, vaan totuttaumisesta siihen, mikä meillä jo on: mielen kirkas luonto. Tässä auttaa ulkoinen taivas.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Luonnossa kotonaan - ideoita ympäristökasvatukseen


Mitä pilkottaa tapionpöydän alla?

Saaressa käy vuosittain tuhansia retkeilijöitä, mutta määrän soisi kasvavan. Alla esimerkkejä siitä kuinka saari soveltuu ympäristökasvatukseen, perheiden yhdessäoloon, koululuokkien ja pienempien kerhojen retkiin. Saari on mitä parhainta lähiluontoa ja varsin luonnontilaisessa muodossa. Maaseutumaista tunnelmaa tuovat vuohet, lampaat sekä puutarhat. Saaressa on myös metsäkirkko ja arkkitehtuurisesti hyvin kiintoisa rakennuskanta, jota voi kokea ja tutkia vaikkapa uskonnon tai kuvaamataidon opiskelun puitteissa. Entäpä musiikin tunnilla retki kuuntelemaan luonnon ääniä tai maantiedon tunnilla Terra Incognitan kartoitus?

Veden ylitys Vartiosaareen on Tammi- tai Laajasalosta lyhyt, mutta yhtä kaikki sen aikana kokee siirtymän, joka tyhjentää mielen ja virittää sen avoimeksi kokemaan uutta, virkistymään ja inspiroitumaan. Venematka tai jään ylitys naskalit kaulassa on omiaan oivallukselle, että luonto vaikuttaa meihin, sen joutuu ottamaan huomioon, mutta kuinka se samalla tarjoaa sylin ja inspiraation lähteen, joka kutsuu huomaansa, olemaan siellä kuin kotonaan.


Luonnossa riittää loputtomiin yksityiskohtia.

Saaressa pääsee kulkemaan oikeita metsäpolkuja pitkin, mikä on jo itsessään hauska kokemus. Koska viitoitus rajoittuu lähinnä luontopolun kyltteihin, saaressa on myös mitä otollisinta järjestää erilaisia suunnistustehtäviä. Näitä tehdäänkin joka vuosi Nuorisotalon toimesta, jossa järjestetään kesäisin helsinkiläisnuorille eri teemaisia leirejä. Saaressa on sen pienen pinta-alan vuoksi turvallista eksyäkin, jos niin sattuu käymään.

Saaren eri luontotyyppejä kiertää vuonna 2002 Suomen parhaaksi luontopoluksi valittu viitoitettu polku (http://kaupunginosat.net/vartiosaari/), joka risteilee eri luontotyypeissä esitellen saaren tärkeimmät nähtävyydet. Pienellä alueella pääsee näkemään vanhan kalliomännikön, luonnontilaisen kuusikon, venäläisvaikutteisen kartanopuutarhan, kotkansiipiä kasvavan tervaleppäluhdan, vuohten ja lampaiden laitumet sekä monipuolisen eläimistön asuttaman sekametsän. Luontoon sulautuvissa opasteissa kerrotaan monipuolisesti saaren kasvi- ja eläinlajeista, geologiasta, historiasta sekä perinteistä. Hyppäämällä Hakaniemestä lähtevään Maria-laivaan ja kiertämällä suoraan satamasta lähtevän luontopolun (omat eväät mukana) on siis helpoin ja erinomainen tapa viettää syksyinen tai keväinen koulupäivä.


Kunnon talvina saareen pääsee helposti jäitse, kuten tämä Kuvataideakatemian ryhmä helmikuussa 2010.

Omatoimisemmat voivat tulla saareen muuten vaan opettelemaan lajeja ja herkistymään luonnolle, laulamaan, piirtämään, katselemaan tähtitaivasta, kuuntelemaan detektorilla lepakoita tai keräämään lasten kanssa marjoja, sieniä sekä yrttejä. Marraskuun valoisina hetkinä saaressa voi tutkia kääpiä ja lumen tultua hiihtää tai kävellä lumikengillä vaikkapa eläinten jälkiä katsellen. Saaressa asuva supikoira nukkuu talvet, mutta voit havaita jäniksen, ketun, oravan ja pienpetojen jälkiä sekä lintujen kieppejä. Tulipa meitä viime talvena vastaan metsäkauriskin ja saarelaisten keskuudessa liikkuu huhu jäitä pitkin jolkotelleesta ilveksestä.

Mielestämme ympäristökasvatuksen keskeisimpiä tavoitteita kaikenikäisille ihmisille on luonnossa kotonaan oleminen. Kun on luonnossa kotonaan, on myös itsessään kotonaan. Saaren suosituin leikkipaikka on jatulintarha, jonka salaisuuden erityisesti lapset löytävät helposti. Mutta aikuistenkin kannattaa sitä kokeilla: kulje luontopolun varrella olevaa labyrinttia pitkin ja kun pääset perille, sulje silmäsi. Hetken kuluttua huomaat olevasi paikassa, jossa esitettyjä toiveita kuullaan.


Metsänpeitossa ollut - konkreettisesti.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

"Mitä onkaan haaveiltu!" - eli kuinka saari kerran säästyi ja miten sitä voisi nyt kehittää

Vartiosaaren nimeen törmää melko harvoin kirjallisuudessa. Nyt näin kävi, kun silmäilimme viime vuonna ilmestynyttä professori Aarne Laurilan (s. 1929) muistelmateosta Kasvoi kaupunki ympärillämme - Kolmen sukupolven Helsinki (Otava). Siinä on luku Mitä onkaan haaveiltu!, jossa kuvaillaan Vartiosaaren 1970-luvun alun kohtalonhetkiä tähän malliin:

"Laajasalon eteläpuolella [sic] olevan Vartiosaaren käyttö on esimerkki sellaisen suunnitelman raukeamisesta, missä sijoittajiakin oli jo mukana. Kansallis-Osake Pankin käsikassarana oli Osakkeiden Myynti Oy Väinölä hankkinut Vartiosaaresta maita mielien 200 000 - 250 000 kerrosneliömetrin eli noin 40 keskikokoisen kerrostalon rakentamista. Vartiosaareen piti vetää leveä väylä. Sellaisella halkaistiin Laajasalokin, koska sinne tehtiin öljysatama. Kaupungin virkamiehiä oli myötäilemässä muhkeita aikeita, mutta luottamushenkilöiden piirissä kysyttiin, miksi käyttää asumiseen luontona ja huvilaidylleinä säilynyt saari, jota ei voinut luontevasti eikä kohtuullisin kustannuksin liittää kaupunkirakenteeseen. A.K. Leskinen ja 15 muuta valtuutettua kirjoitti valtuustoaloitteen Vartiosaaren varaamisesta vapaa-ajan käyttöön. Väinölä oli jo saanut silloisen asemaakavalautakunnan enemmistön kannattamaan asuntojen rakentamista, vain Olof Hansson oli ollut vastaan. Vähitellen oltiin sentään oivaltamassa, että itäinen Helsinki pitää suunnitella kokonaisuudeksi. Yleiskaava oli tekeillä ja siinä suunnittelussa Vartiosaari säästettiin. Kaupunginhallitus nyökytteli kuitenkin Väinölän ja KOP:n toiveille. Mutta valtuusto ajatteli toisin. Se hyväksyi vasemmiston, vapaamielisten ja muutamien ruotsalaisten voimin Reino Tuomen esittämän ponnen, että Vartiosaari kaavoitetaan vapaa-ajan käyttöön."

Vartiosaaren varaamisesta virkistyskäyttöön päätettiin siis lähemmäksi neljäkymmentä vuotta sitten. Mitenkään tämä ei ole kuitenkaan käytännössä näkynyt. Ehkä hyväkin niin, sillä kaupungin kömpelö karhunsyleily voi rutistaa hyvääkin tarkoittaessaan kohteensa hengiltä. Mutta totta kai asiat voidaa hoitaa myös intuitiolla, pieteetillä ja tyylillä, jos siihen on tahtoa - ja ennen kaikkea malttia.

Vartiosaari on saanut kypsyä rauhassa, ja vuosikymmenien myötä sen erityisluonne verrattuna ympäröivään todellisuuteen on vain lisääntynyt. Palvelus helsinkiläisille olisi, jos saari vihdoin saisi vierasvenelaiturin, virallisen tulipaikan, pari julkista kuivakäymälää sekä nykyistä tiuhemman vesibussiyhteyden keskustaan. Telttailupaikkaa, kesäkahviota ja retkeilymajaa voi miettiä. Muuta tuskin tarvitaan, kysytyksi niukkuushyödykkeeksi käynyt virkistysarvo kun tulee saaren itsensä puolelta, vailla ehtoja ojennettuna lahjana, joka välittyy sitä puhtaampana mitä vähemmän ihminen krumeluureja virityksiä sen ympärille rakentaa.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Erään hiiren karkotus


Mikä se siinä? Se on nenä, jonka ihmettelevä hiiri on työntänyt ulos rautaisesta ansastaan - matkalla vapauteen.

On taas se aika vuodesta, jolloin metsässä on niin karua, että hiiriäkin alkaa keljuttaa. Niinpä ne (samoin kuin lähisukulaisensa metsämyyrät) pyrkivät joukoin ihmisasumuksiin, rellestämään kutsumattomiksi hyyryläisiksi. Ihmiset eivät tietenkään ole tästä ratkaisusta järin ihastuneita, ja moni pikkunisäkäs saakin heittää veivin hiirenloukun murtaessa sen niskan.

Hiiri on siinä mielessä kuin me, että sillekin on henkiriepu kullankallis ja se tekee kaikkensa voidakseen pitää sen. Eettiseltä kantilta sen tahto elää on universaalisti perustavanlaatuinen ja ilman muuta oikeutettu. Mutta emmepä tahdo mekään hiirtä mysliin kylpemään ja tuottamaan yöhön nukkujaa hermoraunioksi ajavaa nakertamista ja rapistelua, jonka jäljiltä saamme korjata tuhoja ja mahdollisesti hengittää myyräkuumetta sisältävää ulostepölyä.

Hiireltä pitää siis ottaa turhat luulot pois, mutta entä jos haluaa välttää sen tappamista?

Ihmiskorvalle kuulumatonta ääntä vinkuva elektroninen hiirenkarkoitin on mystinen vehje, sillä se alkaa vaikuttaa vasta viikkojen viiveellä. Ikään kuin hiiret antaisivat lopulta periksi melusaasteen edessä ja viestittäisivät lajitovereilleenkin, ettei siihen ja siihen mölylään kannata jalallaan astua. Sataprosenttisesti tällainenkaan laite ei toimi eikä niitä tietenkään voida sijoittaa kaikkiin talon tiloista.

Yksi ratkaisu on elävältä pyydystävä ansa. Tässä esittelemämme malli on ostettu useita vuosia sitten Eestin Viljandista sekatavarakaupasta. Pistehitsattuna vehkeenä se vaikuttaa puolivirallisen pajan tuotokselta. Eräs vieras sanoi, että sen ulkonäkö tuo mieleen jotain keskitysleiriin liittyvää. Yhtä kaikki, se toimii. Ansan sisällä on rautalangasta taivutettu koukku, johon pannaan syötti. Kun hiiri menee ansan sisään ja koskee syöttiin, vapauttaa tämä jousella aukipysyneen luukun, joka pamahtaa silmänräpäyksessä kiinni. Siinähän on sitten hiirellä ihmettelemistä. Ansa pitää tietenkin "kokea" joka aamu, jotta hiiri ei näänny nälkään sen sisälle.


Ansassa on hiiri, joka tuli yöllä taloon. Tässä ollaan lähdössä karkotusmatkalle. Hiiret ovat nopsajalkaisia kulkemaan, joskaan niiden suuntavaistosta ei ole tietoa. Varmuuden vuoksi ne on syytä karkottaa mahdollisimman kauas.


Saaressa on se hyvä puoli, että mantereelle karkotettu hiiri ei varmasti palaa. Ei edes talvella jäitä pitkin, sillä hiiret kammoavat liian aukeita paikkoja, joissa esimerkiksi pöllö voi ne helposti napata.


Karkotettava hiiri haistelee ihmeissään merituulta. Se on pian pääsevä Tammisaloon, jossa runsaiden lintulautojen alla riittänee murua.