keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Tapani riehui saaressa


Massiiviset puuvanhukset napsahtelivat poikki kuin cocktail-tikut.

Eteläinen Suomi sai Tapaninpäivänä tuta talvimyrskyn, joka kantaa nyt Tapanin nimeä. Sen raivotessa muun muassa Helsingissä ihmisiä kehotettiin pysymään sisätiloissa. Pyyhkäisy, josta ei juuri osattu varoittaa etukäteen, vei 300 000:n talouden sähköt. Tämä koettiin myös Vartiosaaressa. Moniin mantereen asukkaisiin verrattuna saarelaiset olivat kuitenkin onnekkaita, sillä käytännössä jokaisessa huushollissa on mahdollisuus lämmittää ja kokatakin puulla. Turvallinen ja toimiva yhteiskunta on kupla. Suloinen sellainen tokikin, mutta jotain, minkä puhkeamiseen ei lopulta paljoa tarvita. Siksi avuttomuuteen ja teknologiaorjuuteen ei tulisi vajota.

Myrskyä seuraavana päivänä lämpötila Helsingin Kaisaniemessä nousi 9,9 asteeseen. Se on korkein lämpötila, mitä kyseinen havaintoasema on koskaan mitannut joulukuussa sitten perustamisensa 1844. Maaperää ovat puolestaan liottaneet ennätyssateet, jotka tekivät vähitellen puidenkin otteen kamarasta huteraksi. Ilmaston oudontumista?


Juurakkorykelmää saaren pohjoisosassa, josta kaatui iäkäs kuusimetsä.


Myrskyn siivellä meriveden pinta kohosi noin metrillä normaalista, mikä sai rantaraitit lainehtimaan ja laitureiden kannet aaltojen alle.


Puiden kaatuilu tulee jatkumaan, sillä moni puu jäi konkeloon.


Myrskyn runtelema sähkölinja täytyy rakentaa uudelleen, sillä tolppiakin kaatui.


Tilapäinen sähkö vedettiin kuitenkin jo seuraavana päivänä Tapanin hillumisen jälkeen.


Lipputankokin sanoi raks!


Vanha honka oli nähnyt monta myrskyä, mutta kohtasi nyt kellistäjänsä.


Vaikka tuuli tyyntyi kestää Suomenlahdelle pakkautuneen veden tasoittuminen Itämeren altaaseen.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Sarastuksella

Kaamosajassakin on omat puolensa ja yksi sen eduista on siinä, että sarastuksen ja auringonnousun ihmeellisiä tunnelmia voi päästä kokemaan ilman äärimmäisen aikaisia herätyksiä. Paras sarastusretki alkaa hyvissä ajoin, ainakin tuntia ennen auringonnousua. Tällöin koetaan siirtymä liki täydestä yöstä aivan valoisaan.

Sarastuksen lähestyminen on vanhastaan koettu helpotuksena, sillä silloin ihminen on ylittänyt aamuyöhön sijoittuvan sudenhetken. Ingmar Bergman kertoi samannimisen elokuvansa esittelyssä, että sudenhetkellä ihminen on heikoimmillaan, demonit ja painajaiset vilkkaimmillaan ja useimmat kuolevat juuri silloin. Moni tietää, että ihmisen mieli voi olla kolkko ja synkkä, jos hän havahtuu piehtaroimaan sudenhetkellä, tyypillisesti kolmen-neljän aikoihin. Päivän koittaessa sudenhetken mietteet tuntuvat epätodellisilta ja naurettavilta. "The darkest hour is just before dawn", sanoo englantilainenkin.

Antaa valon siis tulla ja lähdetään seuraamaan aamun työtä päiväksi Vartiosaareen.


Kun auringonnousuun on vielä tunti, on metsän ainoa valo uutta päivää aavistelevassa taivaassa.


Sarastuksen edetessä tummat hahmot muuttuvat pehmeän sinertäviksi. Ne tuntuvat yhä kätkevän arvoituksia. Mitähän näidenkin isojen siirtolohkareiden takana on? Se selviää alla.


Onkalossa voisi maata sateensuojassa kaksi pitkää ihmistä. Ei ole vaikea kuvitella, että rannikon muinainen ihminen on eräretkillään löytänyt yösijan sieltä, missä sähiköi nyt yksinäinen sädetikku.


Merellä itä hohkaa.


Kaukainen ulkomerihorisontti on merisavussa. Se ei tule kestämään aurinkoa, mutta elää vielä hetken.


Sarastuksen avaruus on hiljentävintä, mitä fyysinen maailma tarjoaa.


Valo piirtää muodot esiin.

lauantai 5. marraskuuta 2011

Vartiosaaren kääpiä selvittämässä


Löydökset paitsi kirjattiin paperille, myös naputeltiin muistiin GPS-laitteelle.

Vartiosaaren metsissä on monta asukasta, joista emme tiedä mitään. Yksi tähän asti kokonaan selvittämätön ryhmä on ollut käävät. Nyt asiaan saatiin muutosta: kokenut kääpäkartoittaja, Suomen luonnonsuojeluliiton suojeluasiantuntija Keijo Savola teki päivän mittaisen kartoitusretken saaren itäosan metsäylängölle. Selvitys tehtiin Helsingin kaupungin ympäristökeskukselle. Tulokset osoittavat Vartiosaaren kääpälajiston olevan keskimääräistä suomalaismetsää runsaampaa ja monipuolisempaa.

Lajisto sisältää paitsi joukon mukavia "pikkuerikoisuuksia", myös harvinaisuuksia. Näihin lukeutuu jo nimensä puolesta aito aarniometsälaji salokääpä (Dichomitus squalens). Sen oletettiin jo kadonneen Uudeltamaalta, kunnes siitä löydettiin muutamasta paikkaa, muun muassa Karkalin luonnonpuistosta Lohjalta ja Kirkkonummen Meikonsalosta. Salokäävän lisäksi saaresta löytyi erittäin harvinainen orakas (Steccherinum tenuispinum), jolla ei ole vielä suomenkielistä nimeä. Kyseisestä lajista on nyttemmin tiettävästi kuusi löytöä Suomesta. Saaren koillisosan kuusikosta löytyi puolestaan silmälläpidettävä huopakääpä. Kyseessä on Savolan tietojen mukaan ainoa Helsingin havainto lajista 2000-luvulla.


Kaikki käävät eivät suinkaan ole niitä tuhteja limppuja puiden rungoilla, vaan monet lajit ovat härmän tai hötön oloista rihmastoa.

Kaikesta huolimatta Vartiosaaressakin joutuu havaitsemaan pitkien, parin sadan vuoden mittaisten lajijatkumoiden vähyyden, jollainen on todellisen ikimetsän kääpäaarteiston edellytys. Tämä ei yllätä, sillä vanhoja luonnonmetsiä on Etelä-Suomen metsäalasta korkeintaan yksi prosentti. Pitkään asuttuna saarena Vartiosaaren metsät ovat olleet poimintahakkuutyyppisessä talouskäytössä, jos kohta 100-200 -vuotiaita ylispuita tapaa maastosta melko runsaasti.

Etelässä metsä kuitenkin palautuu kohti luonnontilaa kiitettävän nopeasti. Vartiosaaressa näkee jo nyt metsäluonnon ekologisen tason selvää kohentumista, kun edellisistä metsähoitokierroksesta - mikä oli itsessään ihan maltillinen ja taiten tehty - on kymmenisen vuotta. Lahopuun määrä on lisääntynyt niin maapuina kuin keloina, mikä on kääville elinehto.

Kääpiä ei luulisi tehokkaiksi levittäytyjiksi, mutta tosiasiassa niiden itiöt voivat leijailla ilmavirroissa kilometrejä. Jos Vartiosaaren metsien annetaan kehittyä luonnonsuojelulliset näkökulmat huomioiden, liittyy alue jouhevasti samaan ekologiseen kokonaisuuteen muun muassa Rastilan vanhojen metsien kanssa. Laajemmin Vartiosaaren voi nähdä osana viherkehää, joka kiertää pääkaupunkiseutua meren puolelta karkeasti ottaen linjalla Porkkala - Espoon saaristo - Melkki - Pihlajasaaret - Vallisaari/Kuninkaansaari - Santahamina - Villinki.


Taulakääpä on yleinen, mutta tässä erikoisena väriversiona.


Tukkisakset ovat kääpäselvityksessä suureksi avuksi.


Paljaat kädet ovat kuitenkin kääpäkartoittajan tärkein työkalu. Ankaraa touhua syyskylmillä ja märässä.


Monivuotiselta lajilta ei kovinkaan järkevää asettautua pieneen oksaan. Mutta monimuotoisen ja yksilörikkaan metsän luontoon kuuluu, että vaikka yksi ei selviä, toinen hoitaa hommat himaan - ja kokonaisuus voi hyvin.


Okrakääpää käytetään väriaineena ja siitä kuulemma maksetaan kuivattuna 150 euroa kilo. Emme kuitenkaan ryhtyneet keruuseen.

Kääpiä esiintyy Suomessa runsaat kaksisataa lajia. Osa niistä on yksi- ja osa monivuotisia. Käävät ovat tärkeitä metsän työläisiä, jotka ovat osaltaan muuttamassa lahopuuta sellaisiksi yhdisteiksi, että muut kasvit ja puut sekä hyönteiset voivat käyttää sitä ravintonaan. Ilman kääpien kaltaisia lahottajia metsät olisivat täysin puuttomia ja kasvittomia - toisin sanoen pöllyävää autiomaata tai lohdutonta liejua.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Myöhäissyksyn hehkua


Myöhäissyksyssäkin on väriä.

Lokakuun viimeinen päivä oli aurinkoinen ja lämpönsä (+12) puolesta aitoa intiaanikesää. Teimme pienen saarikierroksen tietokirjailija, luontokuvaaja Jarmo Niemisen kanssa. Hänen Vartiosaari-kuvakansiotaan voi katsella tästä linkistä:

http://jarmonieminen.kuvat.fi/kuvat/Vartiosaari/

Tässä puolestaan muutama oma osumamme samalta retkeltä.


Aamuaurinko nousee vanhan metsän takaa.


Kallioylänkömetsää saaren itäosissa.


Honka heräilee.


Villa Jannebergin rappaus ja kattotiilet ovat syksynsävyisiä.


Taas takana yksi kasvukausi torpan suojeluspuulla.


Etelärannalla päivänpaiste helli.


Kaari Mäntyniemen rannassa.


Mäntyniemen talo.


Tammien kultaviitta loistaa.


Kaisakallion kivipöytä, taustalla Yliskylää.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Yölinnun merihauta


Yön valtiaan lento on päättynyt Jatasalmeen Vartiosaaren pohjoispuolelle. Taustalla Marjaniemeä ja Itäkeskuksen maamerkki.

Lokakuun lopun aamuna meri oli tyyni niin kuin ei olisi koskaan myrskynnytkään. Kun tuuli kääntyy, on välissä aina suvanto - välillä vain tuokion, välillä parin päivän mittainen. Silloin kaikki tuntuu pysähtyneeltä. Oli tällainen hetki, kun saaren pohjoispuolen salmessa kellui iso ruskea nyytti. Virtaa tai aaltoja ei ollut, se vain pysyi paikoillaan. Lähempää nyytti osoittautui kuolleeksi lehtopöllöksi. Yölinnun lento oli katkennut, sen ei enää tarvinnut piiloutua päivältä, ei vahdata myyriä metsäaukean laidalla, ei huhuttaa kuusenoksalta.

Suomessa vanhin rengastettu lehtopöllö on ollut 18-vuotias ja muualta Euroopasta tiedetään yli 20-vuotiaita. Lehtopöllö on paikkalintu, uskollinen kotikulmilleen. Nuoret yksilöt kuitenkin haluavat nähdä "maailmaa" ja voivat sykyisin vaellella 100-150 kilometrin säteellä. Ehkä nuori hurjapää oli tehnyt jotain erikoisen vaarallista, mistä se ei pystynyt selviämään. Ehkä oma peilikuva tyynessä vedessä hämmensi ja kutsui luokseen, eikä vesielementtiin tottumaton lintu päässyt enää ponnistautumaan siivilleen. Kuolinkamppailu on saattanut olla kurja ja lohduton. Tai sitten kaikki on käynyt nopeasti ja lempeästi. Kuka tietää. Pöllön hiljalleen pois ajelehtinut kalmo vei mukanaan vastaamattomat kysymykset.


Hennot utupilvet heijastuvat vihertävästä vedestä.

Viime syksynä samaisessa salmessa sattui toinen erikoinen kohtaaminen petolinnun kanssa. Tyyneen salmeen läiskähti iso lahna, joka jäi kellumaan kuolleena pintaan. Kun kummastunut ihminen käänsi katseen ylös, näki hän korkeuksissa petolinnun majesteetillisen hahmon. Tapaus sattui marraskuun loppupuolella, jolloin kalasääsket olivat jo muuttaneet. Käytännössä ainoa vaihtoehto oli siis merikotka, jolta oli livennyt ateria kynsistä.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Vartiosaaren maisemaselvitys


Vartiosaaren maisemat ovat osa ympäristöministeriön kansallismaisemaksi luokittelemaa merellistä Helsinkiä.

Vartiosaaren maisemat ovat monipuoliset, kiitos saaren vaihtelevien korkeuserojen ja luontotyyppien sekä ihmisen historian saatossa luoman maatalous- ja huvilamiljöön. Kaikessa hiljaisuudessa kaupunkisuunnitteluviraston ympäristötoimisto julkaisi 2009 Vartiosaaresta mielenkiintoisen ja tasokkaan maisemaselvityksen. Sen pääsee lataamaan pdf-tiedostona oheisesta linkistä (kohdasta "julkaisut").

http://ksv.hel.fi/fi/taxonomy/term/71/all

Linkki johtaa kaupunkisuunnitteluviraston Vartiosaari-projektin sivulle. Sieltä löytyy muun muassa Vartiosaaren kaavoitusaikataulu, joka tässä vielä toistettakoon:

"Vartiosaaren osayleiskaavatyö on alkanut inventointi- ja selvitystöillä. Alueelle tutkitaan asumis- ja virkistyskäyttöä sekä liikenneyhteyksiä. Helsingin 2002 yleiskaavassa alue on selvitysaluetta.

Tavoitteena on, että osallistumis- ja arviointisuunnitelma valmistuu vuoden 2011 loppuun mennessä, jolloin se asetetaan nähtäville ja siitä järjestetään keskustelutilaisuus. Alueen suunnitteluperiaatteet ja -vaihtoehdot on tarkoitus esitellä kaupunkisuunnittelulautakunnalle vuonna 2013, osayleiskaavaluonnos vuonna 2014 ja osayleiskaavaehdotus vuonna 2015."


Siivu Vartiosaaren pohjoisrantaa nähtynä Tammisalon rannasta.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Syys on suppiksen


Mieto ja helppokäyttöinen herkku on suppis, ja ihmeellistä kyllä, ei juuri lainkaan matojen suosima.

Elo-syyskuussa ryöpsähteli useampikin vuolasvetinen sadekuuro, joiden jäljiltä norot heräsivät solisemaan kuin kevään parhaassa kiihkossa ja jokunen maanvyörymänkin kaltainen penkanputoaminen ihmetellen todistettiin. Maaperä on monin paikoin Vartiosaarta vieläkin löllön litsahteleva ja kaivot ovat piripinnassa, mikä oivallisena asiana alleviivattakoon. Luonnollinen seuraus kosteudesta (ja lämmöstä) on ollut sienisuvun vilkas herääminen. Ero edellissyksyyn on ilmeinen; silloin iski lupaavan alun jälkeen kuivuus ja sienihamsterit joutuivat huolestuneina uudelleenarvioimaan talvisen herkuttelunsa mittasuhteet.

Nyt sieniä on piisannut jokaiselle kiinnostuneelle. Vartiosaaren tunnussieneksi voi nimetä suppilovahveron. Se viihtyy sammaleisessa kuusi- ja sekametsässä, jollaiset ovat tyypillisiä saarelle. Karulta mäntykankaalta sitä tuskin tapaa. Suppilovahvero on piilottelun mestari, joka pyrkii katoamaan jokaisen mahdollisen maatuvan oksan ja sammalpehkon suojaan. Kokematon ei meinaa aluksi sientä hoksata. Mutta kun spottaa yhden ja kumartuu sitä poimimaan, kannattaa katsella samalla ympärilleen - usein laskeutuminen lähemmäksi sienen maailmaa "avaa silmät". Sitä on lisää tuossa - ja tuolla - ja tuossakin... Lopulta kerääjä on helposti himon kierteessä ja sienet vilistävät hänen silmissään jopa levolle laskeutuessa. Hän kokee elävänsä luontaistaloudessa ja saa siitä tietynlaista syvältä koskettavaa tyydytystä, omavaraisuuden häivähdystä - vaikka yhä kaupan kermaa kaihoaisikin kastikkeeseensa.


Kenttäkerroksen annettua marjansa antaa pohjakerros sienensä.


Sienihulluuden ollessa käynnissä pitää kaikki mahdolliset pöytätilat valjastaa kuivatukseen.


Satokauteen sisältyy toki muutakin. Suppilovahverot kuivuvat pelleillä, omenasiivut langalla ja pihlajanmarjat hyttyshatussa.


Sieniretkeilyssä on se hyvä puoli, että tulee lähdettyä muuallekin kuin yleisimmille poluille. Mitä syrjäisempi ja harvemmin käyty kolkka maastossa, sitä paremmat mahkut palata korit täynnä ja naamat hangonkekseinä kämpille...

Suppiksen kausi alkaa syyskuun alusta ja kestää kautta lokakuun helposti jopa marraskuun puolelle. Leutoina joulukuinakin sitä on vielä poimittu.

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Vartiosaaren kehittämissuunnitelma kolmen vuoden takaa

Kaavoitusprosessi tulee lähivuosina synnyttämään Vartiosaarelle erilaisia pikkutarkkoja maankäyttösuunnitelmia. Vastaavia on tehty aiemminkin eri vuosikymmenien kaavoituskierroksilla - ja silti vuosikausia vievä työ pyöräytetään aina uudestaan käyntiin periaatteessa nollapisteestä.

Paljolta päällekkäistyöltä vältyttäisiin tutustumalla niinkin tuoreeseen kuin keväällä 2008 valmistuneeseen Vartiosaaren maankäyttösuunnitelmaan. Kyseessä on Hanna Tolosen miljöösuunnittelun opinnäytetyö, jonka hän teki Lahden ammattikorkeakoulun ympäristöteknologian koulutusohjelmassa yhteistyössä Helsingin kaupungin rakennusviraston kanssa.

Viher- vai asuinalue? Vartiosaaren kehittämissuunnitelma esittelee saarelle laaditun ns. SWOT-analyysin, johon on kerätty saaren vahvuudet, heikkoudet, mahdollisuudet ja uhat. Tämän pohjalta pohditaan Vartiosaarelle sopivinta maankäyttömuotoa ja esitellään kehittämissuunnitelma alueelle. Työ on monipuolinen, oivaltava ja perusteellinen sekä yltää yksityiskohtaiselle ja käytännölliselle tasolle ehdotuksissaan.

Karttaliitteinensä 62-sivuisen tutkielman löytää pfd-muodossa tästä linkistä:

https://publications.theseus.fi/bitstream/handle/10024/12104/2008-07-24-16.pdf?sequence=1

Kehittämissuunnitelma palvelee myös perustietopankkina koskien saaren luonnonoloja, rakennettua ympäristöä ja ihmistoimintoja.

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Yöviulun runopolku avattu


Yöviulun runopolku vie tähän lehtoon.

Vartiosaari on saanut uuden kausiluontopolun. Tämä on nimetty Yöviulun runopoluksi. Nimi tulee orkideoihin kuuluvan valkolehdokin kansanomaisesta nimityksestä. Kyseinen kesäöisin tuoksuva kasvi kasvaa Vartiosaaren läntisessä lehdossa, jonne polku sukeltaa. Polun varrelle on ripustettu runoja siivittämään kulkua - ei sillä, etteikö luonto olisi runollinen jo itsessään, vaan ehkä juuri avaamaan oivallusta tähän.

Yöviulun polku on merkitty ja varustettu runoin noin Vartiosaari-päivään asti eli elokuun jälkipuoliskolle. Sinne on opasteviitta saaren päätieltä Sunnanvikin kartanon kohdalta sekä luostarilta kohti Reposalmea vievän polun varressa. Mittaa polulla on muutama sata metriä.

sunnuntai 3. heinäkuuta 2011

Lentäjiä yössä - lepakoita ja perhosia tiiraamassa


Järkälemäinen silmäkiitäjä tavattuna päivälevolta tiibetiläiseltä rukouslipulta. Se lupaili saaren öisen lentomaailman olevan mielenkiintoinen - eikä ihan katteetta.

Saaren kesäyössä on monta lentäjää. Rehevissä pensaikoissa iskevät verenhimoiset hyttyset. Vaikka vaatekerros olisi peittävä, löytävät inisijät vihlaisevine piikityksineen aina jotenkin näpeille ja nilkkoihin. Onneksi ilmassa on sellaisiakin viipottajia, joita retkeilijän ahdistelu ei kiinnosta. Monen sortin sääsket, kärpäset, kuoriaiset, pistiäiset ja korennot ovat aktiivisia myös pimeällä, kunhan lämpöä ilmassa riittää.

Näkyvin yöhyönteisten ryhmä on perhoset. Heti hämärän laskeuduttua alkavat mittarit lepatella hieman huteran ja päämäärättömän näköistä lentoaan. Ruumiinrakenteeltaan ja siipiensä mallilta ne muistuttavat päiväperhosia, mutta ovat yleensä hitaampia ja hennompia eikä niiden tuntosarvissa ole "pampulaa" päässä, kuten päiväperhosilla. Suurin osa mittareista ei käy kukilla meden imemiseen soveltumattoman imukärsän vuoksi. Pian mittareiden seuraan liittyy yökkösiä, jotka lentävät nopeasti ja tehokkaasti "pörräämällä". Ne syövät aikuisina eli käyvät kukilla, mikä lisää niiden elinikää (eräät lajeista jopa talvehtivat aikuisina). Kohottaakseen ruumiinlämpöään niiden täytyy värisyttää siipiään ennen liikkeellelähtöä. Sama pätee perhosten eliittilentueeseen eli kiitäjiin, joita tavataan Suomesta vakituisesti vain 11 lajia (maailman noin 1200 lajista). Kiitäjät ovat kookkaita, paksuruumiisia ja supernopeita. Ne muistuttavat kolibreja siinä, että imevät kukista mettä laskeutumatta niille (paitsi eräät lajit, joilla on surkastunut imukärsä). Niiden siivet iskevät niin nopeasti, että ne pitävät vaimeasti hurisevaa ääntä. Yöllä lentävät myös useat pörröiset kehrääjät ja valtava joukko mikroja eli kansanomaisesti koiperhosia.

Katsoimme Vartiosaaren kesäyössä yöperhosia, joita houkuteltiin kirkkaalla sekavalolampulla. Laiturilla seurasimme myös lepakon, ilmeisesti vesisiipan, hypnoottista saalistusrinkiä veden yllä. Ohessa pari tunnelmakuvaa.


Vesisiippa pyyhältää tyynen pinnan yllä. Kuvassa näkyvät vaakasuorat kiiltävät viivat ovat kameran eteen osuneita hämäkin lankoja.


Lepakko syö hyönteisiä jopa 25 prosenttia omasta painostaan yhdessä yössä. Se joutuu jo nyt huolimaan ensi talven horrostamisvaiheen rasvakerroksesta.


Ilmassa näkyy täplinä nahkasiiven tavoittelemia itikoita. Alla sattuu menemään fisu.


Perhoset ja muut yöhyönteiset eivät voi vastustaa kirkasta valoa. Lentäessään ne tunnistavat maaston aukot hienoisten valomäärien vaihteluiden mukaan ja tällainen 160 wattinen hohkaus merkitsee niille käsittämättömän avointa kulkuväylää.


Lakanalle saapuu uusi tulokas.


Se on mittari, jonka tarkemman lajin määritämme myöhemmin.


"Sisar hento valkoinen" tulee mieleen tästä mittarista.


Äkkiä lakanan keskelle pamahtaa iso ja rajusti pöristelevä perhonen.


Se lennähtää lahkeelle ja rauhoittuu hetkeksi. Laji on horsmakiitäjä.


Lisää mittareiden estetiikkaa. On harhaluulo, että kaikki yöperhoset olisivat yhtä ja samaa harmaata väriä.


Tämäkin laji odottaa määritystään, mutta sen kauneudesta voi nauttia jo nyt.


Horsmakiitäjä jää heinikkoon lepäilemään, kun sammutamme lampun ja päätämme yöretken.

Vartiosaaren perhoset, kuten muutkin hyönteisryhmät ovat kartoittamatta. Kaikista eliöryhmistä oikeastaan vain saaren kasvit ja lepakot on selvitetty. Käävät on tarkoitus kartoittaa ensi syksynä. Saaressa esiintyvien biotooppien runsaus tekee siitä soveliaan kodin useammalle olennolle kuin ehkä saatamme uskoakaan.