Vartiosaaren kääpiä selvittämässä

Löydökset paitsi kirjattiin paperille, myös naputeltiin muistiin GPS-laitteelle.

Vartiosaaren metsissä on monta asukasta, joista emme tiedä mitään. Yksi tähän asti kokonaan selvittämätön ryhmä on ollut käävät. Nyt asiaan saatiin muutosta: kokenut kääpäkartoittaja, Suomen luonnonsuojeluliiton suojeluasiantuntija Keijo Savola teki päivän mittaisen kartoitusretken saaren itäosan metsäylängölle. Selvitys tehtiin Helsingin kaupungin ympäristökeskukselle. Tulokset osoittavat Vartiosaaren kääpälajiston olevan keskimääräistä suomalaismetsää runsaampaa ja monipuolisempaa.

Lajisto sisältää paitsi joukon mukavia "pikkuerikoisuuksia", myös harvinaisuuksia. Näihin lukeutuu jo nimensä puolesta aito aarniometsälaji salokääpä (Dichomitus squalens). Sen oletettiin jo kadonneen Uudeltamaalta, kunnes siitä löydettiin muutamasta paikkaa, muun muassa Karkalin luonnonpuistosta Lohjalta ja Kirkkonummen Meikonsalosta. Salokäävän lisäksi saaresta löytyi erittäin harvinainen orakas (Steccherinum tenuispinum), jolla ei ole vielä suomenkielistä nimeä. Kyseisestä lajista on nyttemmin tiettävästi kuusi löytöä Suomesta. Saaren koillisosan kuusikosta löytyi puolestaan silmälläpidettävä huopakääpä. Kyseessä on Savolan tietojen mukaan ainoa Helsingin havainto lajista 2000-luvulla.


Kaikki käävät eivät suinkaan ole niitä tuhteja limppuja puiden rungoilla, vaan monet lajit ovat härmän tai hötön oloista rihmastoa.

Kaikesta huolimatta Vartiosaaressakin joutuu havaitsemaan pitkien, parin sadan vuoden mittaisten lajijatkumoiden vähyyden, jollainen on todellisen ikimetsän kääpäaarteiston edellytys. Tämä ei yllätä, sillä vanhoja luonnonmetsiä on Etelä-Suomen metsäalasta korkeintaan yksi prosentti. Pitkään asuttuna saarena Vartiosaaren metsät ovat olleet poimintahakkuutyyppisessä talouskäytössä, jos kohta 100-200 -vuotiaita ylispuita tapaa maastosta melko runsaasti.

Etelässä metsä kuitenkin palautuu kohti luonnontilaa kiitettävän nopeasti. Vartiosaaressa näkee jo nyt metsäluonnon ekologisen tason selvää kohentumista, kun edellisistä metsähoitokierroksesta - mikä oli itsessään ihan maltillinen ja taiten tehty - on kymmenisen vuotta. Lahopuun määrä on lisääntynyt niin maapuina kuin keloina, mikä on kääville elinehto.

Kääpiä ei luulisi tehokkaiksi levittäytyjiksi, mutta tosiasiassa niiden itiöt voivat leijailla ilmavirroissa kilometrejä. Jos Vartiosaaren metsien annetaan kehittyä luonnonsuojelulliset näkökulmat huomioiden, liittyy alue jouhevasti samaan ekologiseen kokonaisuuteen muun muassa Rastilan vanhojen metsien kanssa. Laajemmin Vartiosaaren voi nähdä osana viherkehää, joka kiertää pääkaupunkiseutua meren puolelta karkeasti ottaen linjalla Porkkala - Espoon saaristo - Melkki - Pihlajasaaret - Vallisaari/Kuninkaansaari - Santahamina - Villinki.


Taulakääpä on yleinen, mutta tässä erikoisena väriversiona.


Tukkisakset ovat kääpäselvityksessä suureksi avuksi.


Paljaat kädet ovat kuitenkin kääpäkartoittajan tärkein työkalu. Ankaraa touhua syyskylmillä ja märässä.


Monivuotiselta lajilta ei kovinkaan järkevää asettautua pieneen oksaan. Mutta monimuotoisen ja yksilörikkaan metsän luontoon kuuluu, että vaikka yksi ei selviä, toinen hoitaa hommat himaan - ja kokonaisuus voi hyvin.


Okrakääpää käytetään väriaineena ja siitä kuulemma maksetaan kuivattuna 150 euroa kilo. Emme kuitenkaan ryhtyneet keruuseen.

Kääpiä esiintyy Suomessa runsaat kaksisataa lajia. Osa niistä on yksi- ja osa monivuotisia. Käävät ovat tärkeitä metsän työläisiä, jotka ovat osaltaan muuttamassa lahopuuta sellaisiksi yhdisteiksi, että muut kasvit ja puut sekä hyönteiset voivat käyttää sitä ravintonaan. Ilman kääpien kaltaisia lahottajia metsät olisivat täysin puuttomia ja kasvittomia - toisin sanoen pöllyävää autiomaata tai lohdutonta liejua.